Ennakkoäänestys alkoi tänään. Kävin itse suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni, jotta voin keskittyä rauhassa muuhun vaalityöhön. Viime viikon lopulla sain esitteeni kuntoon. Nähtävästi hommassa jos toisessakin tulee aina jossakin vaiheessa vastaan arvoisa herra Murphy.
Maanantaina sain tietää, että esitteiden tekoon käytetty painokone oli hajonnut. Ilmeisesti sitä kasattiin kiireellä alkuviikosta ja joskus myöhään tiistaina painotuotteet olivat kunnossa; sain ne tänä aamuna.
Takana on 2,5 tunnin reippailu esitteiden luukuttamista. Sen jäljiltä on jotenkin euforinen olo. Aiemmin päivällä kävin pelaamassa tunnin salibandyä ja nyt tuntuu, että keho on sangen hyvin tyhjennetty.
Jos ei tästä vaalityöstä muuta jää itselle käteen, niin toivottavasti ainakin kunto hieman nousee. Tsemppiä myös muille vaalityötä tekeville. Puolentoista viikon rypistys vielä.
Laitoin omaan mainokseeni vielä yleisluontoisen kehoituksen ”Muista äänestää!”. Olipa esitteen lukijan valinta ehdokkaastaan sitten mikä tahansa, minusta meidän ehdokkaiden pitää myös tehdä siinä mielessä yhteistä kampanjointia, että saisimme lisää äänestäjiä liikkeelle. Kuka ne poliitikot sitten valitsee, jos kukaan ei äänestä?
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
perjantai 10. lokakuuta 2008
Sodexho sählää Espoon ruokahuollossa
Helsingin Sanomat uutisoi tänään ”Espoon päiväkodeissa ja kouluissa väärää ruokaa väärään aikaan”. Taustalla on keväisen kilpailutuksen seurauksena valitun Sodexhon luokaton toiminta. Espoo siirsi kerralla 15 koulua ja 50 päiväkotia Sodexhon tuotettavaksi.
Milloin monta tuntia liian aikaisin tullutta ruokaa on jouduttu lämmittämään uudelleen - joka muuten sisältää myös terveysriskin - ja milloin alle kaksivuotiaille on toimitettu kokonaisia perunoita. Espoon kaupunki on valittanut ongelmista elokuusta lähtien ja ilmeisesti myös siitä lähtien Sodexho on lupaillut ongelmien korjaantuvan.
No mistä tämä kaikki sitten johtuu? Sodexhon toimitusjohtaja Lars Finér tietää siihen vastauksen. Hänen mielestään se oli väärin ulkoistettu! Lars Finér ryhtyy opettamaan espoolaisia päättäjiä ja toteaa, että ”seuraavalla kerralla näin iso ulkoistaminen kannattaisi tehdä portaittain”.
Koko ongelman ydin on ollut Sodexhon työvoimapula ja kykenemättömyys organisoida toimintansa vastaamaan 7000 uuden suun tarvetta - mutta nyt se on espoolaisten päättäjien vika! Mitäs menitte siirtämään kaikki kerralla. Käsittääkseni kilpailutettaessa palveluntarjoajia vain sellaiset palveluntarjoajat tekevät tarjouksen, jotka kykenevät palvelun myös tarjoamaan. Tarjoan nyt ilmaisen neuvon: jos ei rahkeet ja taito riitä, niin kannattaa jatkossa jättää ne tarjoukset tekemättä!
Mielestäni edellämainittu Finérin kommentti osoittaa todella surkeaa asennetta yhtä suurimmasta päästä olevaa asiakasta kohtaan. Toivottavasti tästä lausunnosta otetaan opiksi myös Espoon päättävissä elimissä ja ryhdytään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sen, joka maksaa, ei tarvitse niellä ihan mitä tahansa.
Milloin monta tuntia liian aikaisin tullutta ruokaa on jouduttu lämmittämään uudelleen - joka muuten sisältää myös terveysriskin - ja milloin alle kaksivuotiaille on toimitettu kokonaisia perunoita. Espoon kaupunki on valittanut ongelmista elokuusta lähtien ja ilmeisesti myös siitä lähtien Sodexho on lupaillut ongelmien korjaantuvan.
No mistä tämä kaikki sitten johtuu? Sodexhon toimitusjohtaja Lars Finér tietää siihen vastauksen. Hänen mielestään se oli väärin ulkoistettu! Lars Finér ryhtyy opettamaan espoolaisia päättäjiä ja toteaa, että ”seuraavalla kerralla näin iso ulkoistaminen kannattaisi tehdä portaittain”.
Koko ongelman ydin on ollut Sodexhon työvoimapula ja kykenemättömyys organisoida toimintansa vastaamaan 7000 uuden suun tarvetta - mutta nyt se on espoolaisten päättäjien vika! Mitäs menitte siirtämään kaikki kerralla. Käsittääkseni kilpailutettaessa palveluntarjoajia vain sellaiset palveluntarjoajat tekevät tarjouksen, jotka kykenevät palvelun myös tarjoamaan. Tarjoan nyt ilmaisen neuvon: jos ei rahkeet ja taito riitä, niin kannattaa jatkossa jättää ne tarjoukset tekemättä!
Mielestäni edellämainittu Finérin kommentti osoittaa todella surkeaa asennetta yhtä suurimmasta päästä olevaa asiakasta kohtaan. Toivottavasti tästä lausunnosta otetaan opiksi myös Espoon päättävissä elimissä ja ryhdytään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sen, joka maksaa, ei tarvitse niellä ihan mitä tahansa.
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
Finanssikriisistä
Huonot uutiset maailmalta jatkuvat. Mielenkiintoista on seurata kotimaista dialogia mediassa: Eilen Kauppalehdessä kirjoitettiin Vanhasen suuhun ”Suomessa on tilanne hallinnassa” ja Kataisen ”Suomalaisten pankkien tilanne vakaa”. Tänään Vanhanen taas totesi: ”Suomen pankkijärjestelmä on vakaa” ja Helsingin Sanomissa yhteen ääneen asiantuntijat ”Suomi kestää maailmantalouden myrskyssä”. Joukosta puuttuu enää ”Markkaa ei devalvoida”, mutta se ei tietenkään ole enää mahdollista euroalueeseen liittymisen jälkeen kymmenisen vuotta sitten. Ei ole tosin tarvettakaan. Vielä.
Britanniassa 8 pankkia päätyi osittain kansallistettavaksi. Merkillepantavaa on sinänsä se, että Britanniassa ei päädytty ns. roskapankkiratkaisuun. Islannissa taas tehdään hartiavoimin töitä kruunun eteen. Nähtäväksi jää, kuinka kauan rahkeet riittävät arvon ylläpitoon ja paljonko tavallinen islantilainen saa siitä maksaa.
Keskuspankkien koronlasku otettiin tänään helpottuneena vastaan, vaikka sillä ei välitöntä vaikutusta kursseihin olekaan. Vaikutukset näkyvät vasta muutaman viikon päästä.
Melko odotetusti Sampo osti osan alennusmyyntiin tulleista osakkeistaan pois markkinoilta; ainoastaan määrä oli arvoitus. Jonkinlaista debattia Suomessakin herätti talletussuojan taso. Urpilaista syytettiin poliittisten irtopisteiden keräämisestä ja rikkaiden suosimisesta hänen ehdotettuaan suojan kaksinkertaistamista. Toisaalta taas hallitusta kritisoitiin siitä, ettei tasoa nostettu jo aiemmin. Ainakin jonkin verran talletuksia taisi Ruotsi puolelle vilahtaa. Todettakoon tässä, että monasti talletussuoja on vain kaunis lupaus. Sitä ei juuri tarvita ja silloin kun sitä tarvitaan voi tilanne olla se, että sitä rahaa ei sitten kuitenkaan heti löydykään.
Esimerkiksi Islannin katoton talletussuoja kuulostaa vitsiltä. Islantilaispankit ovat noin dekadilla suuremmat kuin koko Islannin bruttokansantuote. Talletuksia ei tietenkään näin paljon ole, mutta jos kaikki Islantilaispankit
kaatuisivat, niin talletussuojan kautta maksettavat rahat pitäisi käytännössä lainata. Kukapa sitten lainaisi muutamia miljardeja konkurssikypsälle valtiolle?
Sivumennen sanottuna niille, jotka laskevat talletussuojan varaan; jos pankki kaatuu, niin talletussuojan kautta omia rahojaan ei saa takaisin sillä punaisella minuutilla. Pesä todennäköisesti selvitetään ensin ja niille, jotka jäivät ilman maksetaan tallettussuojarahastosta. Jos taas korvausta odottaessa kärsitään kovasta inflaatiosta niin…
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että ultraliberaali kapitalismi alkaa olla ohi. Ainakin sen pitäisi olla. Samoja virheitä on toistettu jo niin monta kertaa ja eri paikoissa, että on selvää, ettei markkinat toimi täysin valvomattomina ja rajoituksitta. Vielä hetki sitten myös Henry Paulson liputti finanssimaailman sääntelyn vähentämisen puolesta. Ehkä katsetta voisi taas kääntää kohti Keynesiä.
Kunnallispolitiikassa finanssikriisin vaikutukset tulevat vastaan tietysti kunnan taloudessa. Kellä on velkaa ja kellä ei - ja missä muodossa velka on.
Britanniassa 8 pankkia päätyi osittain kansallistettavaksi. Merkillepantavaa on sinänsä se, että Britanniassa ei päädytty ns. roskapankkiratkaisuun. Islannissa taas tehdään hartiavoimin töitä kruunun eteen. Nähtäväksi jää, kuinka kauan rahkeet riittävät arvon ylläpitoon ja paljonko tavallinen islantilainen saa siitä maksaa.
Keskuspankkien koronlasku otettiin tänään helpottuneena vastaan, vaikka sillä ei välitöntä vaikutusta kursseihin olekaan. Vaikutukset näkyvät vasta muutaman viikon päästä.
Melko odotetusti Sampo osti osan alennusmyyntiin tulleista osakkeistaan pois markkinoilta; ainoastaan määrä oli arvoitus. Jonkinlaista debattia Suomessakin herätti talletussuojan taso. Urpilaista syytettiin poliittisten irtopisteiden keräämisestä ja rikkaiden suosimisesta hänen ehdotettuaan suojan kaksinkertaistamista. Toisaalta taas hallitusta kritisoitiin siitä, ettei tasoa nostettu jo aiemmin. Ainakin jonkin verran talletuksia taisi Ruotsi puolelle vilahtaa. Todettakoon tässä, että monasti talletussuoja on vain kaunis lupaus. Sitä ei juuri tarvita ja silloin kun sitä tarvitaan voi tilanne olla se, että sitä rahaa ei sitten kuitenkaan heti löydykään.
Esimerkiksi Islannin katoton talletussuoja kuulostaa vitsiltä. Islantilaispankit ovat noin dekadilla suuremmat kuin koko Islannin bruttokansantuote. Talletuksia ei tietenkään näin paljon ole, mutta jos kaikki Islantilaispankit
kaatuisivat, niin talletussuojan kautta maksettavat rahat pitäisi käytännössä lainata. Kukapa sitten lainaisi muutamia miljardeja konkurssikypsälle valtiolle?
Sivumennen sanottuna niille, jotka laskevat talletussuojan varaan; jos pankki kaatuu, niin talletussuojan kautta omia rahojaan ei saa takaisin sillä punaisella minuutilla. Pesä todennäköisesti selvitetään ensin ja niille, jotka jäivät ilman maksetaan tallettussuojarahastosta. Jos taas korvausta odottaessa kärsitään kovasta inflaatiosta niin…
Joka tapauksessa tuntuu siltä, että ultraliberaali kapitalismi alkaa olla ohi. Ainakin sen pitäisi olla. Samoja virheitä on toistettu jo niin monta kertaa ja eri paikoissa, että on selvää, ettei markkinat toimi täysin valvomattomina ja rajoituksitta. Vielä hetki sitten myös Henry Paulson liputti finanssimaailman sääntelyn vähentämisen puolesta. Ehkä katsetta voisi taas kääntää kohti Keynesiä.
Kunnallispolitiikassa finanssikriisin vaikutukset tulevat vastaan tietysti kunnan taloudessa. Kellä on velkaa ja kellä ei - ja missä muodossa velka on.
torstai 25. syyskuuta 2008
Hyvä paha yksityistäminen
Harva sana on saanut kuntapolitiikassa niin paljon palstamillimetrejä, kuin yksityistäminen. Tässä kontekstissa tarkoitan yksityistämisellä kunnan tarjoamien palvelujen ostamista ulkopuolelta oman palvelutuotannon sijaan - ammattipiireissä tämä liikkuu myös nimellä outsourcing, jota myös yritykset harrastavat. Yrityksien kohdalla ei tietenkään puhuta yksityistämisestä vaan ulkoistamisesta. Määritelmän mukaan yksityistämisessä kunta luovuttaa palvelutuotannon yksityisen hoidettavaksi ja ulkoistamisessa ostaa palvelun yksityiseltä. Efektiivisesti kyse on pitkälti samasta asiasta. Voidaan sanoa, että ulkoistaminen on yksityistämisen esiaste.
Kunta voi yksityistää palvelujaan monella tavoin. Yksi esimerkki on surullisenkuuluisa Espoon sähkön myynti, jossa kaupunki siis luopui omasta sähköyhtiöstä. Tämä yksityistäminen sai muualta oikeistolta erityistä kiitosta ideologisesta oikeaoppisuudesta. Sittemmin siirtoa ei ole kehunut oikein kukaan. Rohkeimmat ovat esittäneet, että emme vielä tiedä, mitä kaikenlaista lisäinvestointia energiayhtiöt joutuvat vielä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun nimissä tekemään. Lottovoittoa odotellessa lienee kuitenkin parempi tunnustaa, että eihän se hyvin mennyt.
Hieman toisenlaista yksityistämistä on taas tapahtunut mm. kirjastojen kohdalla. Omista kiinteistöistä on luovuttu ja kirjastojen toiminta on siirretty trendikkäästi uusien kauppakeskuskompleksien uumeniin hyvien liikenneyhteyksien ääreen. Näin käyttäjän näkökulmasta on hienoa, että kirjastokäynti on helposti integroitavissa kaupassa käynnin yhteyteen ilman mutkia matkaan, mutta voisin kuvitella, että näiden kauppakeskusten tilavuokrat ovat aivan erilaisia numeroita, kuin omien olemassaolevien kiinteistöjen ylläpitokulut. Myönnetään toki, että paljon niihinkin voi halutessaan laittaa.
Mikä siinä yksityistämisessä/ulkoistamisessa on sitten niin hankalaa? Oman palvelutuotannon kustannusten laskeminen ja niiden vertaaminen ostopalveluun on monimutkainen tehtävä. Kaiken lisäksi pitää pilkulleen tietää, mitä pitää muistaa tilata, jotta vastaava palvelutaso saavutettaisiin. Itse ainakin olen kuullut tarinan eräästä kaupungista, joka kilpailuttaessaan talvista lumen aurausta unohti tarjouspyynnöstä lumen poisajon sillä seurauksella, että halvimpana vaihtoehtona tultiin epähuomiossa valinneeksi palveluntarjoaja, joka ei tätä palvelua ollut tarjouksessa hinnoitellut (mitenkäs se muuten niin edullinen olisi ollutkaan). Tästä tietysti seurasi se, että kulut moninkertaistuivat, kun todellisuuteen heränneet päättäjät joutuivat tilaamaan erikseen lumenajon - lumesta kun ei yleensä muuten pääse eroon ennen kevättä.
Toinen asia, joka helposti unohtuu, on oman palvelutuotannon kapasiteetin ja käyttöasteen merkitys vertailua tehtäessä. Voidaan ajatella esimerkiksi siten, että terveydenhuollossa suuren yksikön tuottamat palvelut sietävät enemmän kausivaihteluja ja kysynnän epätasaisuutta. Mitä enemmän kokonaisuuksia teetetään ostopalveluna, sen pienemmäksi oma palvelutuotannon kapasiteetti tulee, mutta tällä ei olekaan välttämättä suoraa muutosta palvelutarpeen vaihteluun.
Näin julkinen terveydenhuolto toimii mainiosti yksityisen terveydenhuollon puskurina siten, että palveluntarjoaja saa kunnalle myymänsä palvelun käyttöasteen korkeaksi ilman tarvetta sopeutua suuriin kysynnän muutoksiin. Tästä seuraa tietysti se, että kunnan oma palvelutuotanto vaikuttaa entistä tehottomammalta ja kustannukset per suorite nousevat.
Siksi onkin syytä miettiä tarkkaan, mitä palveluja kunta voi ulkoistaa. Helppoa on tietysti ulkoistaa joku tietty rutiinisuoritus (vaikkapa tekonivelleikkaukset), jolle on helppo lyödä suoritekohtainen kustannus ja jonka nimenomaan tähän operaatioon erikoistunut yksityissairaala suorittaa nopeasti ja takuuhintaan. Mihin tässä sitten voidaan mennä vikaan? Laskelmasta voi unohtua se tosiasia, että terveydenhuollon peruskapasiteetista maksetaan joka tapauksessa - oli resurssit käytössä tai ei. Ostopalvelu tulee todella kalliiksi, jos operaatiosta maksetaan yksityiselle sairaalalle ja samaan aikaan omassa terveydenhuollon yksikössä vastaavan koulutuksen saanut hoitaja tai lääkäri istuu toimettomana. Kaiken tämän lisäksi oma palvelutuotannon rakenne menee vinksalleen, kun rutiinisuoritukset (helposti ennustettavat ja hinnoiteltavat) poistuvat omista suoritteista ja jäljelle jää vain liuta erityistapauksia, komplikaatioita tai kalliita jatkohoitoja. Jos tämänkin jälkeen vielä verrataan omien palvelujen ja ostopalvelujen hintaa per suorite, niin ei ole ihme, jos ostopalvelu vaikuttaa jopa halvalta!
Milloin sitten kunnan on syytä tosissaan harkita jonkin palvelun teettämistä ostopalveluna? Erityisesti silloin, jos tietyllä alalla on selvä tilapäisen lisäkapasiteetin tarve. Tällainen voisi olla vaikkapa seutukunnalle osuva tragedia tai kriisi, joka edellyttää psykologista jälkihoitoa. Toisena käyttökohteena voi olla myös kertyneiden hoitojonojen purku, mutta siinäkin on toki huomattava se, että oma palvelu on saatava sille tasolle, jotta jonosta voidaan käsitellä yhtä monta potilasta vuodessa kun siihen tulee. Jos kapasiteettia kasvatettaisiin siten, että jonot saataisiin purettua, olisi jonojen purkamisen jälkeen kapasiteettia ilman muuta liikaa.
Edellä kuvaamani kaksi esimerkkitilannetta järkevästä ulkoistamisesta sisältävät yhden yhteisen erityispiirteen. Kumpikin niistä pyrkii siirtämään tarjonnan/kysynnän vaihtelut kunnan omalta palvelulta yksityiselle sektorille. Pitkällä aikavälillä palvelujen tulee toki sopeutua pysyviin muutoksiin, mutta juuri lyhyen aikavälin poikkeamat aiheuttavat eniten ongelmia (kysyntä ylittää tarjonnan) ja lisäkuluja (tarjonta ylittää kysynnän).
Kunta voi yksityistää palvelujaan monella tavoin. Yksi esimerkki on surullisenkuuluisa Espoon sähkön myynti, jossa kaupunki siis luopui omasta sähköyhtiöstä. Tämä yksityistäminen sai muualta oikeistolta erityistä kiitosta ideologisesta oikeaoppisuudesta. Sittemmin siirtoa ei ole kehunut oikein kukaan. Rohkeimmat ovat esittäneet, että emme vielä tiedä, mitä kaikenlaista lisäinvestointia energiayhtiöt joutuvat vielä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun nimissä tekemään. Lottovoittoa odotellessa lienee kuitenkin parempi tunnustaa, että eihän se hyvin mennyt.
Hieman toisenlaista yksityistämistä on taas tapahtunut mm. kirjastojen kohdalla. Omista kiinteistöistä on luovuttu ja kirjastojen toiminta on siirretty trendikkäästi uusien kauppakeskuskompleksien uumeniin hyvien liikenneyhteyksien ääreen. Näin käyttäjän näkökulmasta on hienoa, että kirjastokäynti on helposti integroitavissa kaupassa käynnin yhteyteen ilman mutkia matkaan, mutta voisin kuvitella, että näiden kauppakeskusten tilavuokrat ovat aivan erilaisia numeroita, kuin omien olemassaolevien kiinteistöjen ylläpitokulut. Myönnetään toki, että paljon niihinkin voi halutessaan laittaa.
Mikä siinä yksityistämisessä/ulkoistamisessa on sitten niin hankalaa? Oman palvelutuotannon kustannusten laskeminen ja niiden vertaaminen ostopalveluun on monimutkainen tehtävä. Kaiken lisäksi pitää pilkulleen tietää, mitä pitää muistaa tilata, jotta vastaava palvelutaso saavutettaisiin. Itse ainakin olen kuullut tarinan eräästä kaupungista, joka kilpailuttaessaan talvista lumen aurausta unohti tarjouspyynnöstä lumen poisajon sillä seurauksella, että halvimpana vaihtoehtona tultiin epähuomiossa valinneeksi palveluntarjoaja, joka ei tätä palvelua ollut tarjouksessa hinnoitellut (mitenkäs se muuten niin edullinen olisi ollutkaan). Tästä tietysti seurasi se, että kulut moninkertaistuivat, kun todellisuuteen heränneet päättäjät joutuivat tilaamaan erikseen lumenajon - lumesta kun ei yleensä muuten pääse eroon ennen kevättä.
Toinen asia, joka helposti unohtuu, on oman palvelutuotannon kapasiteetin ja käyttöasteen merkitys vertailua tehtäessä. Voidaan ajatella esimerkiksi siten, että terveydenhuollossa suuren yksikön tuottamat palvelut sietävät enemmän kausivaihteluja ja kysynnän epätasaisuutta. Mitä enemmän kokonaisuuksia teetetään ostopalveluna, sen pienemmäksi oma palvelutuotannon kapasiteetti tulee, mutta tällä ei olekaan välttämättä suoraa muutosta palvelutarpeen vaihteluun.
Näin julkinen terveydenhuolto toimii mainiosti yksityisen terveydenhuollon puskurina siten, että palveluntarjoaja saa kunnalle myymänsä palvelun käyttöasteen korkeaksi ilman tarvetta sopeutua suuriin kysynnän muutoksiin. Tästä seuraa tietysti se, että kunnan oma palvelutuotanto vaikuttaa entistä tehottomammalta ja kustannukset per suorite nousevat.
Siksi onkin syytä miettiä tarkkaan, mitä palveluja kunta voi ulkoistaa. Helppoa on tietysti ulkoistaa joku tietty rutiinisuoritus (vaikkapa tekonivelleikkaukset), jolle on helppo lyödä suoritekohtainen kustannus ja jonka nimenomaan tähän operaatioon erikoistunut yksityissairaala suorittaa nopeasti ja takuuhintaan. Mihin tässä sitten voidaan mennä vikaan? Laskelmasta voi unohtua se tosiasia, että terveydenhuollon peruskapasiteetista maksetaan joka tapauksessa - oli resurssit käytössä tai ei. Ostopalvelu tulee todella kalliiksi, jos operaatiosta maksetaan yksityiselle sairaalalle ja samaan aikaan omassa terveydenhuollon yksikössä vastaavan koulutuksen saanut hoitaja tai lääkäri istuu toimettomana. Kaiken tämän lisäksi oma palvelutuotannon rakenne menee vinksalleen, kun rutiinisuoritukset (helposti ennustettavat ja hinnoiteltavat) poistuvat omista suoritteista ja jäljelle jää vain liuta erityistapauksia, komplikaatioita tai kalliita jatkohoitoja. Jos tämänkin jälkeen vielä verrataan omien palvelujen ja ostopalvelujen hintaa per suorite, niin ei ole ihme, jos ostopalvelu vaikuttaa jopa halvalta!
Milloin sitten kunnan on syytä tosissaan harkita jonkin palvelun teettämistä ostopalveluna? Erityisesti silloin, jos tietyllä alalla on selvä tilapäisen lisäkapasiteetin tarve. Tällainen voisi olla vaikkapa seutukunnalle osuva tragedia tai kriisi, joka edellyttää psykologista jälkihoitoa. Toisena käyttökohteena voi olla myös kertyneiden hoitojonojen purku, mutta siinäkin on toki huomattava se, että oma palvelu on saatava sille tasolle, jotta jonosta voidaan käsitellä yhtä monta potilasta vuodessa kun siihen tulee. Jos kapasiteettia kasvatettaisiin siten, että jonot saataisiin purettua, olisi jonojen purkamisen jälkeen kapasiteettia ilman muuta liikaa.
Edellä kuvaamani kaksi esimerkkitilannetta järkevästä ulkoistamisesta sisältävät yhden yhteisen erityispiirteen. Kumpikin niistä pyrkii siirtämään tarjonnan/kysynnän vaihtelut kunnan omalta palvelulta yksityiselle sektorille. Pitkällä aikavälillä palvelujen tulee toki sopeutua pysyviin muutoksiin, mutta juuri lyhyen aikavälin poikkeamat aiheuttavat eniten ongelmia (kysyntä ylittää tarjonnan) ja lisäkuluja (tarjonta ylittää kysynnän).
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
Voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan
Otsikon mukainen vitsi ja puolitotuus on taas lähestulkoon arkea. Samaa toimintamallia käytettiin pitkälti kotomaisessa pankkikriisissä ja nyt sitä noudatetaan - ainakin osin - myös Yhdysvalloissa. Olisiko Lehman Brothersin velkojen ja varojen välinen erotus ollut 130 miljardia dollaria, jos jo Bear Stearns olisi päästetty kiltisti konkurssiin, eikä naitettu 30 miljardin dollarin valtiollisten myötäjäisten kanssa JP Morganille?
Joka tapauksessa on askel oikeaan suuntaan, että yltiöpäisellä riskinotolla tuotetut tappiot myös realisoituvat. Tästä näkökulmasta onkin aivan päätöntä, että istuva hallitus ei näe mitään ongelmaa siinä, että pankit hinkuvat itselleen oikeutta roplata sopimusehtoja jos pankin vakavaraisuus sitä edellyttää. On täysin väärä ajattelumalli, että oma vastuuton toiminta voidaan maksattaa luottoasiakkailla ja taas mennään!
Jos pankki luotottaa asiakkaitaan ilmaiseksi - se on pankin ongelma. Jos asiakkaalle annetaan luottoa ilman riittävää vakuutta yli tämän maksukyvyn - se on pankin ongelma. Tai ainakin näin pitäisi olla. Jos pankeille annetaan työväline, jolla taloudellista tilannetta voi aina tarpeen tullen kohentaa - löystyy luotonanto entisestään.
Kylmä fakta on, että riskeistä piittaamattoman liiketoiminnan tappiot pitää vain kestää - ei etsiä maksumiehiä muualta. Kyse on kuitenkin perustavanlaatuisista kylmistä taloudellisista faktoista, joiden nojalla arvio riskeistä ja mahdollisista tuotoista pitäisi tehdä. Herääkin kysymys, minkä tasoista koulutusta nykypäivän kauppatieteilijöille oikein tarjotaan. Ainakin omien opiskelujeni aikaan (sivuaineeni oli tuotantotalous) näitä asioita kyllä käytiin läpi.
Nykyistä vapaata markkinataloutta (jota kyllä kannatan) pitäisi jossakin määrin ohjata siihen suuntaan, että pitkän aikavälin maltillinen sijoitustoiminta olisi aina parempi vaihtoehto kuin yltiöpäinen riskinotto pikavoittojen toivossa. Itse en näe juuri mitään tarvetta niin kutsutuille johdannaisille - vielä vähemmän lyhyeksi myymiselle. Pörssin on tarkoitus kerätä pääomia yritysten käyttöön; ei toimia nykypäivän laukkaratana.
Eräs osuva vertaus pörssille onkin vanha kunnon musta pekka -peli. Sillä erotuksella, että pörssissä musta pekka -kortteja on paljon enemmän ja niillä on taipumus jäädä viimeiseksi piensijoittajien käsiin.
Joka tapauksessa on askel oikeaan suuntaan, että yltiöpäisellä riskinotolla tuotetut tappiot myös realisoituvat. Tästä näkökulmasta onkin aivan päätöntä, että istuva hallitus ei näe mitään ongelmaa siinä, että pankit hinkuvat itselleen oikeutta roplata sopimusehtoja jos pankin vakavaraisuus sitä edellyttää. On täysin väärä ajattelumalli, että oma vastuuton toiminta voidaan maksattaa luottoasiakkailla ja taas mennään!
Jos pankki luotottaa asiakkaitaan ilmaiseksi - se on pankin ongelma. Jos asiakkaalle annetaan luottoa ilman riittävää vakuutta yli tämän maksukyvyn - se on pankin ongelma. Tai ainakin näin pitäisi olla. Jos pankeille annetaan työväline, jolla taloudellista tilannetta voi aina tarpeen tullen kohentaa - löystyy luotonanto entisestään.
Kylmä fakta on, että riskeistä piittaamattoman liiketoiminnan tappiot pitää vain kestää - ei etsiä maksumiehiä muualta. Kyse on kuitenkin perustavanlaatuisista kylmistä taloudellisista faktoista, joiden nojalla arvio riskeistä ja mahdollisista tuotoista pitäisi tehdä. Herääkin kysymys, minkä tasoista koulutusta nykypäivän kauppatieteilijöille oikein tarjotaan. Ainakin omien opiskelujeni aikaan (sivuaineeni oli tuotantotalous) näitä asioita kyllä käytiin läpi.
Nykyistä vapaata markkinataloutta (jota kyllä kannatan) pitäisi jossakin määrin ohjata siihen suuntaan, että pitkän aikavälin maltillinen sijoitustoiminta olisi aina parempi vaihtoehto kuin yltiöpäinen riskinotto pikavoittojen toivossa. Itse en näe juuri mitään tarvetta niin kutsutuille johdannaisille - vielä vähemmän lyhyeksi myymiselle. Pörssin on tarkoitus kerätä pääomia yritysten käyttöön; ei toimia nykypäivän laukkaratana.
Eräs osuva vertaus pörssille onkin vanha kunnon musta pekka -peli. Sillä erotuksella, että pörssissä musta pekka -kortteja on paljon enemmän ja niillä on taipumus jäädä viimeiseksi piensijoittajien käsiin.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Hajakeskitetty äly
Matti Vanhasen unelma hajakeskitetystä (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan) Helsingin seudusta elää sitkeästi kuin juolavehnä. Vanhasen mielestä kaikki voivat asua väljästi pienissä puutarhakylissään, asioida paikallisessa lähikaupassa ja vielä työskennelläkin siellä.
Ajatus työpaikkojen hajakeskittämisestä (joka oikeasti tarkoittaa hajauttamista. Kun hajauttaminen on poliittisessa retoriikassa pannassa, niin Matti Vanhanen on lanseerannut tällaisen ambivalentin termin, joka ei kielellisesti tarkoita mitään, mutta Vanhasen kontekstissa se voidaan aina korvata sanalla hajauttaminen) pitkin poikin Etelä-Suomea on absurdi.
Ainoa tapa, jolla se voisi toteutua olisi se, että suurella osalla työvoimasta olisi mahdollisuus tehdä töitä kotoa käsin. Näin ei ole nyt eikä tule olemaan tulevaisuudessakaan. Kaupan henkilökunta kun ei voi etänostaa tuotteita hyllyyn eikä vartijat etävalvoa myymälää, jonka oviaukko on 15 metrin päässä metrolaiturista.
Voisivatko työpaikat ja asuminen sitten kohdata? Jos tarkastellaan jotakin nurmijärveläistä peltoaukeaa, jolla suurissa omakotitaloissaan asuu 15 diplomi-insinööriä, 20 ekonomia ja joukko muita ylempiä toimihenkilöitä ja samaan aikaan avoimena on lähikaupan osa-aikainen kassa ja kunnan nurmikonleikkaaja, niin on sanomattakin selvää, että edellämainitut toimihenkilöt huristavat pikku citymaastureillaan viereiseen puutarhakylään (olemme siis edelleen sisällä Vanhasen utopiassa) töihin, jossa sijaitsee globaalisti toimivan suuryrityksen menestyvä pääkonttori tahi muu suuri työnantaja. Tämä työnantaja luonnollisestikin tarvitsee toimitilat, jotka kuvastavat yrityksen luonnetta ja arvoja - siksi siihen pieneen puutarhakylään ei sitten juuri muuta mahdukaan. Muutamat saman toimialan pienyritykset ovat kuitenkin etsineet synergiaetuja ja ovat pesiytyneet suuren tilaajansa kainaloon.
Yhdysvalloissa aikanaan lähdettiin rakentamaan tällaisia Matti Vanhasen utopiakyliä. Niitä kutsutaan esikaupungeiksi (suburb), joihin ihmiset pakenivat kaupunkien saasteita ja rauhattomuuta (kuten Matti Vanhanen aikanaan Espoosta Nurmijärvelle). Joka aamu hyvissä ajoin näiden esikaupunkien asukkaat hyppäävät autoihinsa (oikeaoppisesti yksi per ajoneuvo) ja huristavat kohti kaupunkia ja sinne jääneitä työpaikkoja. Heidän onkin lähdettävä ajoissa, sillä tämä liikenne muodostaa valtavat ruuhkat, joissa tuprutetaan pakokaasuja taivaalle tuntitolkulla. Paluu töistä kotiin tapahtuu samoin. Tämän perinteen täytyy olla yksi lähde amerikkalaiselle käsitteelle quality time.
Vanhanen myös uumoilee, että polttoaineisiin lisättävä etanoli CH3-CH2-OH vähentää liikenteen tuottamia kasvihuonepäästöjä vähintään yhtä paljon kuin länsimetro (joka voi periaatteessa käyttää vaikka käytännössä kasvihuonepäästötöntä ydinvoimaa - ainakin sitten kun ydinvoimalat 6 ja 7 käynnistyvät). Kuten edelläolevasta kemiallisesta kaavasta selviää, on etanolissa kuitenkin kaksi hiiliatomia. Palaessaan etanoli tuottaakin hiilidioksidia ja vettä. Ensimmäinen on juurikin yksi kasvihuonekaasuista. Toisekseen etanolin tuottaminen tuottaa myöskin kasvihuonekaasuja riippumatta siitä, mistä raaka-aineesta etanolia valmistetaan. Vanhanen ei tunnetusti ole viinamäen miehiä, joten puutteelliset tiedot etanolista sallittakoon.
Osmo Soininvaaran käsitys, jonka mukaan kaupunkialueella tulisi rakentaa korkeintaan kilometrin päähän raideliikenteen asemista vaikuttaa lähtökohdiltaan paljon paremmalta.
HS:n artikkeli Vanhasen puutarhametropolista: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Vanhanen+rakentaisi+Helsingin+seudusta+puutarhametropolin/1135239222972
Ajatus työpaikkojen hajakeskittämisestä (joka oikeasti tarkoittaa hajauttamista. Kun hajauttaminen on poliittisessa retoriikassa pannassa, niin Matti Vanhanen on lanseerannut tällaisen ambivalentin termin, joka ei kielellisesti tarkoita mitään, mutta Vanhasen kontekstissa se voidaan aina korvata sanalla hajauttaminen) pitkin poikin Etelä-Suomea on absurdi.
Ainoa tapa, jolla se voisi toteutua olisi se, että suurella osalla työvoimasta olisi mahdollisuus tehdä töitä kotoa käsin. Näin ei ole nyt eikä tule olemaan tulevaisuudessakaan. Kaupan henkilökunta kun ei voi etänostaa tuotteita hyllyyn eikä vartijat etävalvoa myymälää, jonka oviaukko on 15 metrin päässä metrolaiturista.
Voisivatko työpaikat ja asuminen sitten kohdata? Jos tarkastellaan jotakin nurmijärveläistä peltoaukeaa, jolla suurissa omakotitaloissaan asuu 15 diplomi-insinööriä, 20 ekonomia ja joukko muita ylempiä toimihenkilöitä ja samaan aikaan avoimena on lähikaupan osa-aikainen kassa ja kunnan nurmikonleikkaaja, niin on sanomattakin selvää, että edellämainitut toimihenkilöt huristavat pikku citymaastureillaan viereiseen puutarhakylään (olemme siis edelleen sisällä Vanhasen utopiassa) töihin, jossa sijaitsee globaalisti toimivan suuryrityksen menestyvä pääkonttori tahi muu suuri työnantaja. Tämä työnantaja luonnollisestikin tarvitsee toimitilat, jotka kuvastavat yrityksen luonnetta ja arvoja - siksi siihen pieneen puutarhakylään ei sitten juuri muuta mahdukaan. Muutamat saman toimialan pienyritykset ovat kuitenkin etsineet synergiaetuja ja ovat pesiytyneet suuren tilaajansa kainaloon.
Yhdysvalloissa aikanaan lähdettiin rakentamaan tällaisia Matti Vanhasen utopiakyliä. Niitä kutsutaan esikaupungeiksi (suburb), joihin ihmiset pakenivat kaupunkien saasteita ja rauhattomuuta (kuten Matti Vanhanen aikanaan Espoosta Nurmijärvelle). Joka aamu hyvissä ajoin näiden esikaupunkien asukkaat hyppäävät autoihinsa (oikeaoppisesti yksi per ajoneuvo) ja huristavat kohti kaupunkia ja sinne jääneitä työpaikkoja. Heidän onkin lähdettävä ajoissa, sillä tämä liikenne muodostaa valtavat ruuhkat, joissa tuprutetaan pakokaasuja taivaalle tuntitolkulla. Paluu töistä kotiin tapahtuu samoin. Tämän perinteen täytyy olla yksi lähde amerikkalaiselle käsitteelle quality time.
Vanhanen myös uumoilee, että polttoaineisiin lisättävä etanoli CH3-CH2-OH vähentää liikenteen tuottamia kasvihuonepäästöjä vähintään yhtä paljon kuin länsimetro (joka voi periaatteessa käyttää vaikka käytännössä kasvihuonepäästötöntä ydinvoimaa - ainakin sitten kun ydinvoimalat 6 ja 7 käynnistyvät). Kuten edelläolevasta kemiallisesta kaavasta selviää, on etanolissa kuitenkin kaksi hiiliatomia. Palaessaan etanoli tuottaakin hiilidioksidia ja vettä. Ensimmäinen on juurikin yksi kasvihuonekaasuista. Toisekseen etanolin tuottaminen tuottaa myöskin kasvihuonekaasuja riippumatta siitä, mistä raaka-aineesta etanolia valmistetaan. Vanhanen ei tunnetusti ole viinamäen miehiä, joten puutteelliset tiedot etanolista sallittakoon.
Osmo Soininvaaran käsitys, jonka mukaan kaupunkialueella tulisi rakentaa korkeintaan kilometrin päähän raideliikenteen asemista vaikuttaa lähtökohdiltaan paljon paremmalta.
HS:n artikkeli Vanhasen puutarhametropolista: http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Vanhanen+rakentaisi+Helsingin+seudusta+puutarhametropolin/1135239222972
perjantai 5. syyskuuta 2008
Sisälukutaitoa - osa II
Toinen hyvä esimerkki huonosta sisälukutaidosta on oikeusministeri Tuija Braxin juuri suustaan päästämä sammakko, jonka mukaan sähköisen äänestyksen väärinkäytökset ovat enemmän Science Fictionia. Brax voisi konsultoida vaikkapa puoluetoveriaan Jyrki Kasvia siitä, missä määrin lausunnoissa mainitut selkeät tietoturva-aukot ja riskit ovat Science Fictionia ja missä määrin todellisia huolenaiheita, joita jostain syystä päättävät tahot eivät halua kuulla tai ymmärtää.
Oikeusministeriön auditraportti kunnallisvaalien sähköisen äänestyksen pilotista löytyy mm. osoitteesta: http://www.vaalit.fi/uploads/6d8qgeom5g.pdf
Auditraportti muistuttaa mm. että vaalisalaisuus ei voi perustua luottamukseen, vaan se seuraisi järjestelmän ominaisuuksista. Yhteenvedossa mm. todetaan: Voidaan myös ajatella, että kyseisen systeemin käyttö joissakin maissa herättäisi vahvan epäilyn tulosten luotettavuudesta. Sijoittamalla vain muutaman ”sopivan” henkilön järjestelmän avainpaikoille pystyisi vaalien tulokset muokkaamaan tarkalleen haluamikseen ja käytännössä ilman kiinnijäämisen riskiä.
Miten tällaiseen järjestelmään on edes päädytty? Jotta tuotettuun järjestelmään voisi mitenkään luottaa, se pitäisi asettaa julkisen tarkastelun alle - jokaisen asiantuntijan pitäisi halutessaan voida todeta lähdekoodin ja käytettyjen algoritmien oikeellisuus. Toisin kuin yleisesti luullaan, yksinkertaisesti salassa pidettävien järjestelmien tietoturva ei ole yleisesti tunnettuja järjestelmiä paremmin. Ammattipiireissä tällainen salassapito tunnetaan termillä Security by Obscurity, joka yleisesti ottaen ei tarkoita lainkaan tietoturvaa.
Vaikka koko koodi olisi julkisesti saatavissa ja arvioitavissa, ei sekään poistaisi alkuperäistä ongelmaa; sähköinen äänestys perustuu luottamukseen. Nykyinen äänestyslipuilla tehtävä suljettu äänestys on siitä erikoinen otus, että se perustuu täydelliseen epäluottamukseen. Se on luotu aikana, jolloin keskinäistä luottamusta eri poliittisilla osapuolilla ei ollut. Siksi siinä on äärimmäisen vaikea tehdä vilppiä - ja vaikka siinä onnistuisikin, olisi vilpin vaikutus olematon pitkälle viedyn hajauttamisen takia. Yhden tai kahden äänestyspisteen tulosten manipulointi ei merkittävästi muuttaisi tuloksia.
Oikeusministeriön auditraportti kunnallisvaalien sähköisen äänestyksen pilotista löytyy mm. osoitteesta: http://www.vaalit.fi/uploads/6d8qgeom5g.pdf
Auditraportti muistuttaa mm. että vaalisalaisuus ei voi perustua luottamukseen, vaan se seuraisi järjestelmän ominaisuuksista. Yhteenvedossa mm. todetaan: Voidaan myös ajatella, että kyseisen systeemin käyttö joissakin maissa herättäisi vahvan epäilyn tulosten luotettavuudesta. Sijoittamalla vain muutaman ”sopivan” henkilön järjestelmän avainpaikoille pystyisi vaalien tulokset muokkaamaan tarkalleen haluamikseen ja käytännössä ilman kiinnijäämisen riskiä.
Miten tällaiseen järjestelmään on edes päädytty? Jotta tuotettuun järjestelmään voisi mitenkään luottaa, se pitäisi asettaa julkisen tarkastelun alle - jokaisen asiantuntijan pitäisi halutessaan voida todeta lähdekoodin ja käytettyjen algoritmien oikeellisuus. Toisin kuin yleisesti luullaan, yksinkertaisesti salassa pidettävien järjestelmien tietoturva ei ole yleisesti tunnettuja järjestelmiä paremmin. Ammattipiireissä tällainen salassapito tunnetaan termillä Security by Obscurity, joka yleisesti ottaen ei tarkoita lainkaan tietoturvaa.
Vaikka koko koodi olisi julkisesti saatavissa ja arvioitavissa, ei sekään poistaisi alkuperäistä ongelmaa; sähköinen äänestys perustuu luottamukseen. Nykyinen äänestyslipuilla tehtävä suljettu äänestys on siitä erikoinen otus, että se perustuu täydelliseen epäluottamukseen. Se on luotu aikana, jolloin keskinäistä luottamusta eri poliittisilla osapuolilla ei ollut. Siksi siinä on äärimmäisen vaikea tehdä vilppiä - ja vaikka siinä onnistuisikin, olisi vilpin vaikutus olematon pitkälle viedyn hajauttamisen takia. Yhden tai kahden äänestyspisteen tulosten manipulointi ei merkittävästi muuttaisi tuloksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
.jpg)