Lukuvinkki: Josef Mengele - Elämä ja teot

Helsingin sanomat tarjoaa osana digitaalisia palveluitaan kirjaston, jossa on mahdollisuus lukea ilmaiseksi "viikon kirja". Viikolla 43 tuo kirja sattui olemaan Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele - Elämä ja teot (Minerva 2017).

Tämän natsin ja sotarikollisen nimi ja maine on saanut myyttiset mittasuhteet eikä vähiten siksi, ettei hän koskaan joutunut oikeuden eteen vastamaan teoistaan. Nämä teot eivät kuitenkaan tässä elämäkertakirjassa ole - alaotsikosta huolimatta - mitenkään merkittävässä osassa, vaikka Auschwitzin vuodet läpi käydäänkin ja ehkäpä hyvä niin.

Kirjan mielenkiintoisempi anti onkin oikeastaan kaikki se, mitä tapahtui sodan jälkeen eli miten Mengele onnistui pysymään tavoittamattomissa. Jälkikäteen tarkasteltuna taustalla ei ehkä niinkään ollut kyse suunnitelmallisuudesta tai piilottelussa tarvittavista taidoista, kuin pikemminkin vauraasta suvusta ja jossakin määrin aatteelle lojaaleista ystävistä - puhumattakaan paikoin silkasta ilmiömäisestä tuurista. Yksi vastuun välttämisen kannalta merkittävä yksityiskohta oli se, ettei Mengele - turhamaisuussyistä - suostunut ottamaan SS-miehillä tavallisesti ollutta veriryhmätatuointia, minkä seurauksena USA:n armeija, jonka hallussa Mengele hetken aikaa vuonna 1945 oli, ei tullut tarkistaneeksi, oliko Mengelen nimi etsittävien sotarikollisten listassa ennen kuin vapauttivat tämän.

Puhdasta tuuria edesauttoi kovasti myös se, että sotien jälkeen natsirikollisen jahtaamisesta tuli osittain myös oma teollisuudenalansa, jossa tehtiin sumeilematta businesstä niin pyrkimyksillä rikollisten kiinnisaamiseksi kuin erilaisten tekaistujen vihjeiden myymisestä toivorikkaille jahtaajille. Tätä puolta kirja valottaa varsin ansiokkaasti ja kuvatun toiminnan seurauksena Paraguayssa tiettävästi kuoli ainakin yksi syytön ihminen Mengeleksi oletettuna. Esimerkiksi Simon Wiesenthal on natsien sotarikoksiin liittyvän todistusaineiston keräämisessä ansioitumisen ohella ollut selvästi myös lahjakas tarinankertoja.

Merkittävässä osassa kirjassa on myös Mengelen günzburgilainen teollisuussuku ja perhesuhteet. Mengelen päiväkirjat ja aikaisempi kirjeenvaihto on kadonnut (tuskin sattumalta), mutta kirjan perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että ainakin 50-luvulla Josef Mengele on toiminut perheyrityksen edustajana Etelä-Amerikassa. Perhe järjesteli myös omistussuhteet veljesten kesken siten, ettei maanpakoon lähteneen Josefin osalta tulisi ongelmia - yritys jäi isän sekä veljien Karl ja Alois haltuun.

Josef Mengelen ensimmäinen puoliso ei halunnut lähteä Euroopasta ja avioero hoidettiin 1954. Myöhemmin suku järjesti Josefin uudelleen naimisiin edesmenneen veljensä Karlin lesken kanssa. Tämä esiintyi Argentiinassa jopa puhelinluettelossa omalla nimellään Martha Mengele. Sekään ei johtanut Josefin kiinni jäämiseen. Ensimmäisen avioliiton päättyminen tällä tavalla ja uusi avioliitto veljen lesken kanssa johti mm. siihen, että Josef Mengele tuli läheisemmäksi poikapuolensa Karl Heinzin kanssa kuin oman poikansa Rolfin kanssa. Suvun kanssa käydystä kirjeenvaihdosta muodostuu kuva ihmisestä myytin takana. Myytti tässä tapauksessa ei tarkoita, etteikö Mengelen rikokset olisi olleet todellisia vaan sitä vääristynyttä kuvaa, jonka mukaan hänellä olisi ollut joukko vartijoita ellei jopa yksityisarmeija koiravartioineen viidakon kätköissä olevan salaisen palatsinsa turvana.

Sekä avioerossa että myöhemmin oikeuskäsittelyssä, jossa Mengelen tohtorinarvojen menetystä käsiteltiin, oli tällä luonnollisesti myös edustaja, mutta siitä huolimatta mieheen ei päästy käsiksi. Yksi merkittävimmistä virheistä oli, että Paraguayn johdon ja erityisesti presidentti Stroessnerin haluttomuus luovuttaa maan kansalaisuuden vuonna 1959 saanut Mengele ja sen sijaan kiistää miehen maassaolo, tulkittiin varmaksi merkiksi siitä, että Mengele edelleen asui Paraguayssa ja maan ylimmän johdon suojeluksessa. Tosiasiassa Mengele oli muuttanut Paraguaysta Brasiliaan jo 1960 ja eli siellä väärän henkilöllisyyden turvin. Henkilökorttinsa tälle antanut Wolfgang Gerhard asui Itävallassa, jossa hoiti sairasta vaimoaan ja poikaansa - Mengelen ja suvun rahoittamana.

Vuosien aikana Josef Mengelen kiinnisaamiseen johtavista vihjeistä luvatut palkkiot nousivat peräti 3,5 miljoonaan dollariin, joskin niihin liitettiin mitä omituisimpia ehtoja, joiden johdosta olisi ollut hyvin epätodennäköistä, että kukaan olisi pystynyt niitä kaikkia lunastamaan. Toisaalta palkkiot alkoivat toden teolla nousta vasta, kun Mengelen elämä oli jo päättynyt eräällä brasilialaisella uimarannalla kesken uinnin iskeneeseen toiseen aivoinfarktiin ja hukkumiseen.

Suvun intressien ja Mengeleä suojelleiden ja piilotelleiden ihmisten varjelemiseksi tieto kuolemasta pidettiin ja se pysyi salassa yli kuusi vuotta. Pakoilunsa aikana hän kirjoitti omaelämäkerran ja kokoelman evoluutiota koskevia lähinnä pseudotieteellisiä kirjoituksia. Tutkijana Mengele vaikuttaa olleen korkeintaan keskinkertainen (huolimatta kahdesta tohtorintutkinnosta), pahasti päähänpinttymiensä ja ennakkokäsityksiensä vanki. Mengelen saaminen oikeuden eteen olisi varmasti merkinnyt paljon hänen uhreilleen, mutta kuinka paljon parempi paikka maailma olisi ollut, jos Mengele olisi hirtetty Nürnbergissä 1946. Miehestä muodostunut myytti toisaalta piti sotarikosasiaa ja juutalaisten kohtaloa esillä läpi vuosikymmenten ja auttaa meitä tulevaisuudessakin muistamaan, mitä silloin tapahtui.