Pääkaupunkiseudun joukkoliikenne perustuu tulevaisuudessa matkalippu-uudistuksen jälkeen kaupunki- ja seutulippujen sijaan kuntarajat hylkäävään kaarimalliin. Aiheesta on tuoreeltaan kirjoittanut HSL:n hallituksen jäsen Hannele Kerola Espoon demarien sivulla.
Kaarimalli on koko pääkaupunkiseutua ajatellen ilman muuta parempi vaihtoehto. Ihmisten työ-, vapaa-ajan tai muukaan liikkuminen ei ole katsonut kuntarajoja tähänkään asti. Erikoissairaanhoidossakin matka vie sangen usein stadiin.
Kaarimallin ongelmat Espoon kannalta tiedostettiin kuitenkin jo varhain. Kaarimalli siirtää taksarajan Espoon rajalta Espoon sisälle. Yhtenä toteutusvaihtoehtona raja kulkisi kehä II:lla, jota voisi kenties pitää kaupunkisuunnittelun ja asukkaiden kannalta kaikkein epäedullisimpana vaihtoehtona. Siinä mallissa edullisemmista lipunhinnoista pääsisivät nauttimaan mm. Haukilahden, Westendin ja Tapiolan asukkaat, kun taas Keski-Espoo, Espoonlahti ja Suur-Matinkylä saisivat osakseen hieman kalliimmat liput. Ei minulla mitään itäisen Espoon arvoalueilla asuvia vastaan ole. Luulenpa vain, että niillä alueilla joukkoliikenteen käyttöaste ei ole mitenkään erityisen korkea. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että espoolaiset maksaisivat yli 10 miljoonaa vuodessa sellaisesta palvelutasosta, jossa joukkoliikennettä vähän käyttäville liput olisivat edullisempia ja taas paljon käyttäville (tai ainakin niistä enemmän hyötyville) ne olisivat kalliimpia.
Laskelmien mukaan vain 2 miljoonaa euroa kalliimmalla vyöhykkeiden B ja C rajan saisi siirretyksi aina kehä III:lle asti. Tämä on ainoa oikea vaihtoehto, jos espoolaisia on tarkoitus kannustaa joukkoliikenteen käyttäjiksi. Lisäksi on hyvä huomata, että lippu-uudistuksella tulee olemaan merkittävä vaikutus myös tulevan länsimetron käytölle. Jos (tai oikeammin kun) länsimetro jatketaan Matinkylää pidemmälle, tuntuisi omituiselta panostaa satoja miljoonia joukkoliikennevälineeseen, jota kalliin hinnan vuoksi ei käyttäisi kuin osa potentiaalisista asukkaista, jotka osin on pyritty keskittämään alueelle nimenomaan raideliikennettä silmällä pitäen. Tältä osin jo tehty metropäätös itsessään antaa suuntaviivat joukkoliikenteen kaarimallin toteutukselle. Se on myös investointina pieni hinta siitä, että yli 20% espoolaisista saadaan lisää mukaan B-kaarelle. Kaiken kaikkiaan 57% espoolaisista kuuluisivat B-kaareen tässä kalleimmassa vaihtoehdossa.
maanantai 20. helmikuuta 2012
keskiviikko 15. helmikuuta 2012
Kuntauudistuksesta
Kuntauudistus on ehkä kansalaisten kannalta tärkein kysymys, joka on ratkaistava lähivuosien aikana. Tarpeesta uudistaa kuntarakennetta vallitsee lisäksi käytännössä poliittinen yksimielisyys. Jotain on tehtävä, jotta palvelujen tuottaminen myös jatkossa olisi turvattu. Siksi onkin melko outoa, ettei hallituspuolueiden kädenojennukseen ole haluttu opposition taholta tarttua. Varsinkin, kun kyse on jo vuosia sitten käynnistyneestä prosessista, jossa Keskusta oli aktiivisesti mukana.
Oma suhtautumiseni uudistuksen tähän asti nähtyyn on hieman ambivalentti. Kuntauudistus on suuri haaste, ja siinä yhteydessä on vain eduksi, että asiaa tarkastellaan mahdollisimman ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Olemassaolevaa on uskallettava kyseenalaistaa ja esittää uusia ratkaisumalleja ilman historian painolastia. Toisaalta uudistusta ei voi viedä menestyksekkäästi läpi ilman, että eri osapuolet ovat aktiivisesti mukana toteuttamassa sitä. Olisiko kuntien mukaan ottaminen jo alkuvaiheessa sitten ollut parempi ratkaisu; ei välttämättä, mutta korrektia se olisi toki ollut. Toisaalta taas jokaisella kunnalla olisi halutessaan ollut varmasti mahdollisuus esittää näkemyksiään ja ajatuksia uudistuksesta työryhmälle pyytämättäkin. Sen sijaan kunnat valitsivat strutseilta tutun puolustautumistaktiikan; pää pensaaseen ja ehkä koko uudistus menee huomaamatta ohi!
Yksi ongelma on, että uudistuksessa kovin voimakkaasti valitaan puoli, jota edustetaan oman ennakkoasenteen (tai edun) perusteella. Kaupungit vastaan maaseutu, suurkunnat vastaan pienet itsenäiset kunnat, kasvualueet vastaan periferia. Halutaan nähdä, että kuntauudistuksen takana olisi vain yksi ajatus ja tavoite - suuri on kaunista. Se on varsin yksipuolinen ja varsin virheellinen näkemys.
Koko keskustelun ydin ei ole se, missä kuntarajojen pitäisi olla tai kuinka suuria kuntien tulisi olla, jotta ne voivat tarjota kustannustehokkaasti riittävän laadukkaita palveluita. Kyse on siitä, missä kuntarajojen ei pidä olla! Siinä missä vanhat pitäjärajat palvelivat agraariyhteiskuntaa erinomaisesti, on sama kuntakoko nykymaailmassa auttamattomasti tehoton ja monenlaisia ongelmia tuottava. Erityisen hyvin tämä näkyy voimakkaiden kasvukeskusten lähialueilla, joissa kunnat ilmeisen avoimesti kilpailevat veroäyrillä samoista veronmaksajista. Tällainen lyhytnäköinen oman edun tavoittelu on johtanut moniin rakenteellisiin ongelmiin ja se olisi jo yksinään riittävän hyvä syy useimpiin kuntaliitoksiin. Tarkastelun lähtökohdaksi kuntauudistuksessa pitääkin ottaa se, missä kuntarajojen ei missään tapauksessa tule olla. Jos kartalta poistetaan kuntarajat kokonaan ja piirretään sille vain kasvukeskukset lähialueineen, huomaamme, että suuri osa nykyisistä kuntarajoista on paikassa, jossa rajaa ei tarvita tai siitä on jopa haittaa. Kasvukeskuksista selvästi erillään olevat kunnat voivat hyvin jäädä näiden suurkuntien ulkopuolelle, mutta niiden kohdalla kysymykseen tulee tehokkaan kuntakoon saavuttaminen, siis käytännössä vähintään 20 000 asukkaan väestöpohja.
Olisiko sata vuotta sitten renki voinut todeta isännälle, että menenpä naapuriin töihin, mutta pysyn sinun leivissäsi? Ei missään nimessä, mutta tänään tässä ja nyt se on arkipäivää. Tarkoitan tällä sitä, että työskentely yhdessä kunnassa ja asuminen toisessa on entistä yleisempää. Pienten kuntakokojen tarjoama mahdollisuus valita edullinen asuinkunta ja silti työskennellä siellä, missä kunta panostaa infrastruktuuriin ja elinkeinoelämään, hajottaa kuntarakennetta, tuottaa tarpeetonta liikennettä ja kasvattaa hiilijalanjälkeä. Irvokas ääriesimerkki tästä on lasten julkinen päivähoito työskentelykunnassa asuinkunnan sijaan.
Erityisesti kasvukeskusten ympäryskunnat ovat keskittyneet rusinoiden poimimiseen pullasta. Niitä onkin osuvasti nimitetty loiskunniksi. Ne hyötyvät siitä, että verot maksetaan yksinomaan asuinkuntaan. Valtionosuudet ja naapurikunnassa pendelöivien asukkaiden maksamat verot antavat niille suhteettoman taloudellisen edun. Tätä muuttoliikettä kasvukeskuksesta sen lähikuntiin seuraa myös väistämättä infran rakenteellisia ongelmia. Muuttotappiollinen kunta joutuu sulkemaan tarpeettomia päiväkoteja, ja toisaalta muuttovoittoinen kunta on haasteen edessä joutuessaan rakentamaan vastaavan kapasiteetin kasvaneeseen tarpeeseen. Vielä hälyttävämpää on se, että tässä tilanteessa kunta joutuu usein toimimaan lyhytjänteisesti ilman pitkän aikavälin laajempaa seutukunnallista suunnittelua, mikä varmasti kostautuu myöhemmin. Hulluinta on, jos muuttovoitto on vielä saavutettu veroäyrillä kilpailemalla.
Kuntarajoista näillä nopeasti kasvaneilla ja melko tiheillä alueilla on monenlaista harmia. Koululaisia viedään taksikyydeillä useamman kilometrin päähän, vaikka vieressä kunnanrajan toisella puolella olisi koulu, jossa olisi tilaa. Toisaalla taas vanhainkoteja suljetaan vähäisen tarpeen vuoksi ja samaan aikaan naapurikunnassa on paikoista huutava pula. Seutukunnallinen suunnittelu lepää nykyisin lähes yksinomaan maakuntaliittojen varassa, joiden ohjaava vaikutus on parhaimmillaan kohtalainen ja pahimmillaan olematon. Onneksi edes hulluimmissa tapauksissa laki turvaa mahdollisuuden estää seutukunnallisesti epäedullisen hankkeen etenemisen.
Toinen seutukunnallisen suunnittelun haaste on yhteisistä hankkeista päättäminen. On sulaa hulluutta, että pienen maantieteellisen alueen hankkeesta päätetään erikseen kolmen-neljän eri kunnan valtuustoissa ja lautakunnissa. Kaiken lisäksi yhdessäkin kunnassa asian päätyminen takaisin valmisteluun käytännössä kumoaa kaikki edelliset päätökset ja asia joudutaan käsittelemään uudestaan niissäkin kunnissa, joissa se on jo käsitelty. Käytännössä seutukunnallinen yhteistyö nykyisellä kuntarakenteella vaatii täydellistä konsensusta tai hankkeet eivät etene!
Kuntauudistuksen maakuntakierros käynnistyi Joensuussa. Mielenosoittajien ja esitettyjen näkemysten perusteella voisi saada sen käsityksen, että pääkaupunkiseudun kuntienkin kannattaisi järjestää ekskursio Pohjois-Karjalaan katsomaan, miten kunta järjestää palvelut erinomaisesti ja kustannustehokkaasti. Monen kunnan paikallissanomia lukiessa huomio kiinnittyy etusivun suuriin lööppeihin ja siihen, kuinka pienen kunnan kunnanjohtaja paatoksella saarnaa itsenäisen kunnan autuaaksitekevästä vaikutuksesta ja kunnan erinomaisista palveluista, joiden tuottamiseen ei apuja tarvita. Saman lehden sisällä yleisönosastokirjoituksissa ja pienemmissä uutisissa taas kirjoitetaan julkisen liikenteen supistuksista, hoivapalvelujen paikkojen vähyydestä, täyttämättömistä lääkärinviroista, hoitoon pääsyn vaikeudesta, kunnan velanotosta ja rapautuvasta taloudesta, joita lukiessa herää kysymys, onko kyse todella siitä samasta uljaasta itsenäisestä kunnasta, jonka itsevarma kunnanjohtaja jämerästi poseerasi etulehdellä.
On tärkeää, että kuntalainen näkisi tämän kuntahypen läpi. Lopulta kyse on vain kunnan nimestä ja viivoista kartalla, joilla ei luulisi olevan merkitystä kenenkään arjessa. Tärkeintä on kuntien tarjoamat palvelut, niiden laatu ja saatavuus. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ikääntyvän väestön ja muuttuvan elinkeinoelämän kanssa samanlainen taso kenties enää ole säilytettävissä, mitä se joskus parhaimmillaan oli, vaan jostakin joudutaan tinkimään. Ainakin nämä realiteetit tarjoavat meille haasteen, johon on nyt vastattava. Minä ainakin tingin mieluummin kunnan nimestä kuin palveluista.
Oma suhtautumiseni uudistuksen tähän asti nähtyyn on hieman ambivalentti. Kuntauudistus on suuri haaste, ja siinä yhteydessä on vain eduksi, että asiaa tarkastellaan mahdollisimman ennakkoluulottomasti ja avoimesti. Olemassaolevaa on uskallettava kyseenalaistaa ja esittää uusia ratkaisumalleja ilman historian painolastia. Toisaalta uudistusta ei voi viedä menestyksekkäästi läpi ilman, että eri osapuolet ovat aktiivisesti mukana toteuttamassa sitä. Olisiko kuntien mukaan ottaminen jo alkuvaiheessa sitten ollut parempi ratkaisu; ei välttämättä, mutta korrektia se olisi toki ollut. Toisaalta taas jokaisella kunnalla olisi halutessaan ollut varmasti mahdollisuus esittää näkemyksiään ja ajatuksia uudistuksesta työryhmälle pyytämättäkin. Sen sijaan kunnat valitsivat strutseilta tutun puolustautumistaktiikan; pää pensaaseen ja ehkä koko uudistus menee huomaamatta ohi!
Yksi ongelma on, että uudistuksessa kovin voimakkaasti valitaan puoli, jota edustetaan oman ennakkoasenteen (tai edun) perusteella. Kaupungit vastaan maaseutu, suurkunnat vastaan pienet itsenäiset kunnat, kasvualueet vastaan periferia. Halutaan nähdä, että kuntauudistuksen takana olisi vain yksi ajatus ja tavoite - suuri on kaunista. Se on varsin yksipuolinen ja varsin virheellinen näkemys.
Koko keskustelun ydin ei ole se, missä kuntarajojen pitäisi olla tai kuinka suuria kuntien tulisi olla, jotta ne voivat tarjota kustannustehokkaasti riittävän laadukkaita palveluita. Kyse on siitä, missä kuntarajojen ei pidä olla! Siinä missä vanhat pitäjärajat palvelivat agraariyhteiskuntaa erinomaisesti, on sama kuntakoko nykymaailmassa auttamattomasti tehoton ja monenlaisia ongelmia tuottava. Erityisen hyvin tämä näkyy voimakkaiden kasvukeskusten lähialueilla, joissa kunnat ilmeisen avoimesti kilpailevat veroäyrillä samoista veronmaksajista. Tällainen lyhytnäköinen oman edun tavoittelu on johtanut moniin rakenteellisiin ongelmiin ja se olisi jo yksinään riittävän hyvä syy useimpiin kuntaliitoksiin. Tarkastelun lähtökohdaksi kuntauudistuksessa pitääkin ottaa se, missä kuntarajojen ei missään tapauksessa tule olla. Jos kartalta poistetaan kuntarajat kokonaan ja piirretään sille vain kasvukeskukset lähialueineen, huomaamme, että suuri osa nykyisistä kuntarajoista on paikassa, jossa rajaa ei tarvita tai siitä on jopa haittaa. Kasvukeskuksista selvästi erillään olevat kunnat voivat hyvin jäädä näiden suurkuntien ulkopuolelle, mutta niiden kohdalla kysymykseen tulee tehokkaan kuntakoon saavuttaminen, siis käytännössä vähintään 20 000 asukkaan väestöpohja.
Olisiko sata vuotta sitten renki voinut todeta isännälle, että menenpä naapuriin töihin, mutta pysyn sinun leivissäsi? Ei missään nimessä, mutta tänään tässä ja nyt se on arkipäivää. Tarkoitan tällä sitä, että työskentely yhdessä kunnassa ja asuminen toisessa on entistä yleisempää. Pienten kuntakokojen tarjoama mahdollisuus valita edullinen asuinkunta ja silti työskennellä siellä, missä kunta panostaa infrastruktuuriin ja elinkeinoelämään, hajottaa kuntarakennetta, tuottaa tarpeetonta liikennettä ja kasvattaa hiilijalanjälkeä. Irvokas ääriesimerkki tästä on lasten julkinen päivähoito työskentelykunnassa asuinkunnan sijaan.
Erityisesti kasvukeskusten ympäryskunnat ovat keskittyneet rusinoiden poimimiseen pullasta. Niitä onkin osuvasti nimitetty loiskunniksi. Ne hyötyvät siitä, että verot maksetaan yksinomaan asuinkuntaan. Valtionosuudet ja naapurikunnassa pendelöivien asukkaiden maksamat verot antavat niille suhteettoman taloudellisen edun. Tätä muuttoliikettä kasvukeskuksesta sen lähikuntiin seuraa myös väistämättä infran rakenteellisia ongelmia. Muuttotappiollinen kunta joutuu sulkemaan tarpeettomia päiväkoteja, ja toisaalta muuttovoittoinen kunta on haasteen edessä joutuessaan rakentamaan vastaavan kapasiteetin kasvaneeseen tarpeeseen. Vielä hälyttävämpää on se, että tässä tilanteessa kunta joutuu usein toimimaan lyhytjänteisesti ilman pitkän aikavälin laajempaa seutukunnallista suunnittelua, mikä varmasti kostautuu myöhemmin. Hulluinta on, jos muuttovoitto on vielä saavutettu veroäyrillä kilpailemalla.
Kuntarajoista näillä nopeasti kasvaneilla ja melko tiheillä alueilla on monenlaista harmia. Koululaisia viedään taksikyydeillä useamman kilometrin päähän, vaikka vieressä kunnanrajan toisella puolella olisi koulu, jossa olisi tilaa. Toisaalla taas vanhainkoteja suljetaan vähäisen tarpeen vuoksi ja samaan aikaan naapurikunnassa on paikoista huutava pula. Seutukunnallinen suunnittelu lepää nykyisin lähes yksinomaan maakuntaliittojen varassa, joiden ohjaava vaikutus on parhaimmillaan kohtalainen ja pahimmillaan olematon. Onneksi edes hulluimmissa tapauksissa laki turvaa mahdollisuuden estää seutukunnallisesti epäedullisen hankkeen etenemisen.
Toinen seutukunnallisen suunnittelun haaste on yhteisistä hankkeista päättäminen. On sulaa hulluutta, että pienen maantieteellisen alueen hankkeesta päätetään erikseen kolmen-neljän eri kunnan valtuustoissa ja lautakunnissa. Kaiken lisäksi yhdessäkin kunnassa asian päätyminen takaisin valmisteluun käytännössä kumoaa kaikki edelliset päätökset ja asia joudutaan käsittelemään uudestaan niissäkin kunnissa, joissa se on jo käsitelty. Käytännössä seutukunnallinen yhteistyö nykyisellä kuntarakenteella vaatii täydellistä konsensusta tai hankkeet eivät etene!
Kuntauudistuksen maakuntakierros käynnistyi Joensuussa. Mielenosoittajien ja esitettyjen näkemysten perusteella voisi saada sen käsityksen, että pääkaupunkiseudun kuntienkin kannattaisi järjestää ekskursio Pohjois-Karjalaan katsomaan, miten kunta järjestää palvelut erinomaisesti ja kustannustehokkaasti. Monen kunnan paikallissanomia lukiessa huomio kiinnittyy etusivun suuriin lööppeihin ja siihen, kuinka pienen kunnan kunnanjohtaja paatoksella saarnaa itsenäisen kunnan autuaaksitekevästä vaikutuksesta ja kunnan erinomaisista palveluista, joiden tuottamiseen ei apuja tarvita. Saman lehden sisällä yleisönosastokirjoituksissa ja pienemmissä uutisissa taas kirjoitetaan julkisen liikenteen supistuksista, hoivapalvelujen paikkojen vähyydestä, täyttämättömistä lääkärinviroista, hoitoon pääsyn vaikeudesta, kunnan velanotosta ja rapautuvasta taloudesta, joita lukiessa herää kysymys, onko kyse todella siitä samasta uljaasta itsenäisestä kunnasta, jonka itsevarma kunnanjohtaja jämerästi poseerasi etulehdellä.
On tärkeää, että kuntalainen näkisi tämän kuntahypen läpi. Lopulta kyse on vain kunnan nimestä ja viivoista kartalla, joilla ei luulisi olevan merkitystä kenenkään arjessa. Tärkeintä on kuntien tarjoamat palvelut, niiden laatu ja saatavuus. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ikääntyvän väestön ja muuttuvan elinkeinoelämän kanssa samanlainen taso kenties enää ole säilytettävissä, mitä se joskus parhaimmillaan oli, vaan jostakin joudutaan tinkimään. Ainakin nämä realiteetit tarjoavat meille haasteen, johon on nyt vastattava. Minä ainakin tingin mieluummin kunnan nimestä kuin palveluista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
