Miksi Suomen tulisi liittyä Natoon?

Kirjoitin lokakuun 26. päivänä 2021 seuraavan postauksen Facebookiin:

On naiivia väittää, ettei Venäjä ole sotilaallinen uhka. Mennyt ei ole tae tulevasta, mutta kylmä tosiasia on, että ennemmin tai myöhemmin täällä soditaan taas. Voimme vaikuttaa vain aikahorisonttiin (emmekä siihenkään yksin).

30-luvulla Suomi oli hyvässä huudossa Kansainliitossa (mm. Ahvenanmaan kysymys oli Suomelle edullinen). Talvisodan syttyessä saimmekin lännestä roppakaupalla diplomaattista käsienlevittelyä ja varauksetonta pöyristymistä. NATO:n rauhankumppanina saamme sitä jatkossakin.

Ukrainan sota on monella tavalla muuttanut turvallisuustilannetta. Ensiksikin sota muutti konkreettisesti todeksi sen, että Venäjä on sotilaallinen uhka, jota vastaan puolustusvoimamme ovat tinkimättömästi varautuneet koko olemassaolonsa ajan - siitä riippumatta, millaista liturgiaa poliittinen johto valtiosuhteista on kulloinkin tuottanut. On huomattava, että Ukrainan sota ei alkanut 24.2.2022 vaan jo kahdeksan vuotta sitten Venäjän vallatessa Krimin. Silloin, kun Ukraina oli puolueeton eikä sen perustuslaissa ollut Natosta halaistua sanaa. Tämä jo yksin osoittaa, ettei Ukrainan Nato-haikailu ole ollut mikään tekijä venäläisessä päätöksenteossa. Lisäksi Venäjä on myös Lavrovin suulla ilmoittanut, että sodassa ei ole kyse Ukrainasta ensinkään. Jos Venäjä on valmis hyökkäämään Naton ulkopuoliseen maahan haastaakseen länttä ja Natoa, niin lienee selvää, että Venäjä voi hyökätä mihin tahansa maahan - paitsi todennäköisesti Nato-maahan. Kynnys siihen on selvästi korkeampi.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nostettu esiin myös EU turvatakuut ja kuinka Suomi itse olisi vesittänyt niiden sotilaallisen ulottuvuuden. Monet tykkäävät hellitellä ajatusta, että pieni ja piskuinen Suomi kykenisi yksinään vaikuttamaan EU-tason asioihin. Halosen ja Tuomiojan vastustus on epäilemättä ollut merkittävää ja oman klausuulinkin ovat sinne saaneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asia ratkesi siihen. Koko EU-turvatakuut tuolloin oli ennen kaikkea Ranskan projekti, joka olisi halunnut eurooppalaisen tai ainakin selkeämmin Eurooppa-vetoisen turvallisuusyhteisön. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Ranska oli vuosikaudet irti Nato-integraatiosta eikä osallistunut Naton päätöksentekoon ennen vuotta 2009.

EU-turvatakuiden sotilaallisen dimension estivät Naton rajoitteet, joiden tausta on Naton omissa päätöksissä. Nimenomaisesti Berlin Plus Agreementissa vuodelta 1999. Nato ei ole sittemmin muuttanut omaa suhtautumistaan jäsenmaidensa muihin sitoumuksiin. Tuossa kokouksessa Nato päätti kahdesta pääperiaatteesta:

1. Naton resursseja voidaan käyttää operaatioissa toissijaisesti, jos Nato ei ole ensin itse päättänyt niitä käyttää.

2. Päätös Naton resurssien käytöstä muualla tulee olla yksimielisesti hyväksytty (ei siis edes vain osallistujien suhteen hyväksytty).

Ranska olisi halunnut muuttaa edellämainittuja periaatteita, mikä olisikin ollut EU-turvatakuiden osalta keskeistä etten sanoisi välttämätöntä. Asiaa puitiin vielä Bukarestin kokouksessa 2008, jossa Yhdysvallat ja Iso-Britannia edelleen vastustivat Ranskan vaatimuksia. Vuotta myöhemmin Ranska taipui, palasi Naton ytimeen ja takaisin mukaan päätöksentekoon.

Ehkä artikla 42.7. olisi voitu saada ilman Suomen vaatimaa lisäklausuulia joidenkin maiden erityisluonteesta, mutta yhtä kaikki koska Nato ei ollut valmis tinkimään omasta päätöksenteko-oikeudestaan Nato-jäsenmaiden resurssien käytön suhteen, olisi EU:n turvatakuiden sotilaallinen osio ei-Nato-maiden osalta tarkoittanut joka tapauksessa paarialuokkaa.

Ahtisaaren tavoin ajattelen, että Suomen pitäisi olla mukana kaikissa niissä pöydissä, joissa Suomea koskevia asioita käsitellään. Toistaiseksi Suomi ja Ruotsi ovat päässeet mukaan Nato-kokouksiin silloin, kun se on kaikille Nato-jäsenmaille sopinut. Nato on keskeinen toimija Itämeren ja koko Skandinavian turvallisuuden kannalta jo yksin Norjan, Tanskan ja Baltian maiden jäsenyyksien myötä. Jos Ruotsi päättäisi liittyä Suomen ratkaisusta riippumatta, muuttuisi turvallisuuspoliittinen tilanteemme jokseenkin sietämättömäksi (ks.  Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista 2016). Toivomisen varaa jättää sekin ratkaisu, jossa Suomi liittyisi ja Ruotsi ei.

Sodankäynnin historiassa on usein ollut tilanteita, jolloin on kuviteltu, että sodankäynti olisi jotenkin olennaisesti muuttunut. Milloin on väitetty, ettei perinteistä rintamasotaa enää käytäisi tai milloin ilmavaikutus tekisi panssarikaluston tarpeettomaksi. Ukrainan sota on kuitenkin taas osoittanut, että sotaa käydään edelleen hyvin samalla tavalla kuin 80 vuotta sitten. Aseteknologiat ovat vain kehittyneet ja jonkin verran uutta teknologiaa on tullut vanhan rinnalle. Edelleen Ukrainasta voidaan todeta, että sodankäynnin materiaalintarve on valtava!

Suomen armeija voi kyllä ylläpitää riittävää miesvahvuutta (ylikin), muttei ikinä sellaisia a-tarvike ym. varastoja, joilla käydä sotaa Venäjää vastaan paria viikkoa pitempään. Se ei vain ole mahdollista. Tarvikkeiden ja materiaalin hyllyikä tulee vastaan tai uusimiskustannukset nousisivat liiaksi. Tämä tarkoittaa, että puolustusvoimien kriisinajan materiaalihankinta ja tuki tulee varmistaa. Joskus on pohdittu sitäkin, miksi Suomi ei yksinkertaisesti säästä vanhoja vaunuja tai muita aseita vaan ne mieluummin romutetaan. Syy tähän on niiden tarkoituksenmukaisen ylläpidon ja säilytyksen käyttökuntoisena kustannukset. Määrä ei siinä korvaa laatua. Sama koskee niin taistelupanssarivaunuja kuin hävittäjiäkin. Parempi, että niillä hävittäjälentäjillä, jotka saadaan koulutettua, on parhaat mahdolliset työkalut.

Joku voisi todeta, että saahan Ukrainakin nyt kaikkea. Saa, ja paljon saakin, mutta ei kuitenkaan kaikkea pyytämäänsä. Hyvä ajatusleikki on sekin, mikä tilanne olisi, jos samaan aikaan esimerkiksi Valko-Venäjä hyökkäisi Puolaan. Veikkaan, että asevirta Ukrainaan jos ei nyt kokonaan tyrehtyisi niin ainakin vähenisi merkittävästi. Näistä syistä en lainkaan ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt kynsin hampain säästellä aseitaan itselle. Ei ne kumminkaan riitä, jos sota tänne laajenee. Nyt pitää saada maksimaalinen tuhovoima Ukrainalle jotta Suomen ainoan potentiaalisen vihollisen resurssit kuluvat. Virossa tämä on ymmärretty.

Edellä olevasta johtuen on mielestäni selvää, että puolustuksen resurssien riittävyys kaikissa olosuhteissa on sen uskottavuuden kannalta keskeistä. Kyky tuottaa merkittävä vastavoima ei vielä tuota riittävää kynnystä hyökkääjälle, jos tämä tietää, että alkuun tulee tappioita, mutta parissa viikossa puolustuksen paukut ĺoppuvat.

Tuoreessa turvallisuuspoliittisen selonteon täydennyksessä todetaankin sivuilta 42-43 "Tätä voidaan tulkita siten, että jos Natoon kuulumaton maa tekee kriisiajan huoltovarmuusyhteistyöhön liittyvän sopimuksen Naton jäsenvaltion kanssa, sopimuksen soveltaminen on aina toissijaista Naton jäsenmaiden samanaikaisiin tarpeisiin nähden."

Tiivistettynä keskeiset syyt Nato-jäsenyydelle ovat:

1. Nato on merkittävä toimija Itämeren turvallisuuspolitiikassa. Nato-jäsenenä olemme mukana meitä koskevassa päätöksenteossa.

2. Nato tuottaa merkittävän lisäkynnyksen hyökätä sen jäsenmaahan, koska Artikla 5:n mukaisesti hyökkäys kohdistuu de facto kaikkiin jäsenmaihin.

3. Vaikka hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa saisi liittolaisiltaan vain materiaalista tukea ja tiedustelutietoa, sekin riittää pidentämään maan kykyä puolustautua hyökkääjää vastaan huomattavasti.

Vasta-argumentteja Sami Laaksosen näkemiin syihin hylätä Nato-jäsenyys

Sami Laaksonen on mielestään keksinyt 10 hyvää syytä hylätä Nato-jäsenyys. Käydäänpä ne lyhyesti lävitse:

1. On totta, että ilman yhtään asetta ei todennäköisesti olisi sotiakaan (vaikea tosin kuvitella maailmaa ilmaan kiviä ja keppejä). Yksipuolinen aseistariisunta ei kuitenkaan koskaan voi estää sotaa syttymästä. Nato on puolustusliitto, ei sotilasliitto.

2. Yhdysvalloilla on maailman mahtavin armeija eli kyllä - siinä mielessä se on myös maailman vaarallisin valtio. Yhdelläkään maalla ei kuitenkaan ole Natossa yksin määräysvaltaa, vaan kaikki toiminta voi perustua vain kaikkien jäsenmaiden yksimielisiin päätöksiin. Jokaisella maalla on myös historiassaan ollut huonoa harkintaa - Suomellakin - menneisyys ei sellaisenaan ole tae tulevasta. Nato ei ole olemassa ylpeilläkseen USA:n historialla.

3. Suomi ei ole ollut puolueeton yli neljännesvuosisataan. Nato ei tähän tuo merkittävää muutosta. Natosta on myös täysin mahdollista erota. Yksikään maa ei tähän mennessä ole näin toiminut, mutta useampikin Nato-maa on omasta tahdostaan jättäytynyt pois toiminnasta eripituisiksi ajoiksi. Toisin on EU-jäsenyyden osalta. Iso-Britannia on toistaiseksi ainoa EU:sta eronnut eikä sitä prosessia voi todellakaan kutsua kivuttomaksi - keskenkin vielä. Suomen kannalta ratkaiseva päätös tehtiin siis liityttäessä EU:iin.

4. Muutos yleisessä mielipiteessä on seurausta Ukrainan sodan esiin nostamista olennaisista arviointivirheistä suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa, ei tunteista sinänsä. Näin ollen väite tunneperusteisesta päätöksestä on lähtökohtaisesti väärä. Puolustusliitto ei tarvitse vastinparikseen toista puolustusliittoa, kuten Varsovan liitto aikanaan oli. Varsovan liitto oli myös näistä kahdesta ainoa, joka aloitti hyökkäyssotia - tosin vain omiin jäsenvaltioihin.

5. Jos tunnesyyt ovat vääriä syitä liittyä Natoon ovat ne vääriä myös perustella liittoutumattomuutta. Suomen länsimaalaisuuden aste ei ole syy liittyä tai olla liittymättä. 

6. Päätös on kauaskantoinen, siitä ei toki pääse mihinkään. Naton edellyttämä yksittäisen maan panostus on 2% BKT:sta puolustusmenoihin. Suomi kantaa oman osansa yhteisistä puolustussuunnitelmista. On kuitenkin erittäin vaikea nähdä, mikä olisi se meidän näkökulmastamme oikeutettu (so. emme kokisi tarvetta tai velvoitetta auttaa) Venäjän invaasio Baltiaan, josta syystä meidän tulisi pitäytyä liittoutumasta. Jos Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökätään, Suomi on mitä suurimmassa määrin vaarassa itsekin ja eskalaatiota on vaikea välttää. Venäjä ei kuitenkaan sen kynnyksen yli mene. Nato on kuitenkin myös 29 muuta maata Yhdysvaltain ohella, mikä tarkoittaa, ettei Yhdysvaltain presidentillä ole ratkaisevaa merkitystä Naton toimivuudelle. Epävakaita ja arvaamattomia valtionpäämiehiä voi olla muuallakin kuin Yhdysvalloissa - joskus myös diktaattorin asemassa.

7. Gustav Hägglundin näkemys mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksesta maanpuolustustahtoon on puhdasta spekulaatiota. Yleinen asevelvollisuus Nato-maassa on harvinaisuus. On kuitenkin huomattava, että asevelvollisuusarmeijamme puolustusvelvoite koskisi Naton jäsenenäkin yksin Suomea. Suomen armeijasta ei tule osa yhteistä Nato-armeijaa, koska sellaista ei ole olemassa. Jäsenmailla tulee olla erilliset ammattisotilas- tai sopimussotilasjoukot, joita maat itsenäisesti voivat osoittaa yhteisesti päätettyihin operaatioihin.

Nato ei laajene - sillä ei ole siihen työvälineitä, halua eikä sopimukseen perustuvaa tarkoitusta. Suvereenit valtiot voivat halutessaan hakea jäsenyyttä, eikä jonkin toisen valtion mielipide asiasta voi siihen vaikuttaa ilman, että tuo toinen valtio silloin tosiasiallisesti loukkaisi jäsenyyttä hakeneen suvereeniutta.  Nato ei uhkaa ketään, koska se ei ole hyökkäys- vaan puolustusliitto. Jos yksittäisen valtion varautuminen ulkoisilta turvallisuusuhkilta katsottaisiin toista valtiota uhkaavaksi olisimme hyvin lähellä tulkintaa, että suurvalloille pitäisi sallia mielivaltainen veto-oikeus suvereenien naapuriensa päätöksiin, turvallisuuspolitiikkaan, armeijan vahvuuteen sekä valtiosopimusoikeuteen.

Mitä tulee kahdenvälisiin suhteisiin, niin on hyvin vaikea nähdä, miten Suomi voisi niitä omalla toiminnallaan yhtään enää heikentää verrattuna siihen, kuinka tosiasiallisesti Venäjä yksin on niitä heikentänyt. Osana Euroopan Unionia Suomi ei voi sooloilla pakotteissa, jotka kaiken lisäksi ovat erittäin perusteltuja. Pakotteita ei tule purkaa ennen kuin sota Ukrainassa on päättynyt Ukrainaa tyydyttävällä tavalla sisältäen riittävät korvaukset.

8. Teoriassa Nato voi hylätä Suomen hakemuksen, mutta mikä peruste olla hakematta tämä oikeastaan on? Jokainen jäsenmaa päättää hakemuksesta itsenäisesti. Yksittäisellä jäsenmaalla on kuitenkin varsin korkea kynnys hylätä hakemus ellei siihen ole painavia perusteita. Naton "avoimet ovet" on kuitenkin liittokunnan yhteisesti muodostama kanta ja siitä poikkeaminen vaikuttaisi myös jäsenyyden hylänneen maan omaan asemaan ja rooliin järjestössä. Pienillä jäsenmailla ei ole välttämättä varaa joutua isojen jäsenmaiden epäsuosioon varmistaakseen oman armeijansa tiedonvaihdon ja materiaalihankinnat. Yhdysvallat on tässä kohdassa tietysti erityisasemassa, koska kokonsa ja merkityksensä tähden voi tehdä päätökset täysin itsenäisesti. Nato-yhteensopivan maan jäsenhakemuksen hylkääminen olisi kuitenkin sama kuin kääntäisi selkänsä Natolle, mikä monessa mielessä olisi de facto koko liiton lamauttava ratkaisu. 

Jos ei veikkaa ei voi voittaa.

9. Pohjoismainen puolustusyhteistyö - ainakaan turvatakuiden tasolla - ei ole mahdollista samasta syystä kuin EU:n artikla 42.7 ei lopulta tullut sisältämään sotilaallisia turvatakuita. Nato-maat eivät voi Nato-sopimuksen rajoituksista johtuvin syin tehdä sitoumuksia, jotka voisivat johtaa Naton osapuoleksi. Kannattaa tutustua Naton artikloihin 4 ja 8. Ei-Nato-maan saama apu tai tuki Nato-maalta on aina alisteinen Naton päätöksille ja ratkaisuille. Tämä jättää Suomen kaksin Ruotsin kanssa. Ruotsi yksinään ei voi tarjota Suomelle laajaa materiaalista tukea, joka sodaksi eskaloituneessa konfliktissa olisi välttämätöntä. Taustalle tarvittaisiin Yhdysvallat jonkinlaisella lend-lease-tyyppisellä sopimuksella. Siinäkin olisi kuitenkin suuri riski, jos Nato ajautuisi konfliktiin mukaan. Suomi ja Ruotsi putoaisivat heti paarialuokkaan avunsaajien joukossa. 

Aseteollisuus hyötyy aina kun aseita ostetaan. On varmaan hyvä huomata, että Suomi on ostanut varsin mittavat määrät amerikkalaisia koneita ja tarvikkeita tähänkin asti - ihan ilman Nato-jäsenyyttä. Nato-jäsenyys ei edellytä nostamaan panostuksia merkittävästi. Nato-mailla on myös paljon eurooppalaista tuotantoa, mikä ei välttämättä nyt Naton ulkopuolella ole samalla tavalla Suomen hankittavissa.

10. Samasta hallitusohjelmasta: Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden hakea Natojäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristö muutokset huomioon ottaen.