Helsingin sanomat tarjoaa osana digitaalisia palveluitaan kirjaston, jossa on mahdollisuus lukea ilmaiseksi "viikon kirja". Viikolla 43 tuo kirja sattui olemaan Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele - Elämä ja teot (Minerva 2017).
Tämän natsin ja sotarikollisen nimi ja maine on saanut myyttiset mittasuhteet eikä vähiten siksi, ettei hän koskaan joutunut oikeuden eteen vastamaan teoistaan. Nämä teot eivät kuitenkaan tässä elämäkertakirjassa ole - alaotsikosta huolimatta - mitenkään merkittävässä osassa, vaikka Auschwitzin vuodet läpi käydäänkin ja ehkäpä hyvä niin.
Kirjan mielenkiintoisempi anti onkin oikeastaan kaikki se, mitä tapahtui sodan jälkeen eli miten Mengele onnistui pysymään tavoittamattomissa. Jälkikäteen tarkasteltuna taustalla ei ehkä niinkään ollut kyse suunnitelmallisuudesta tai piilottelussa tarvittavista taidoista, kuin pikemminkin vauraasta suvusta ja jossakin määrin aatteelle lojaaleista ystävistä - puhumattakaan paikoin silkasta ilmiömäisestä tuurista. Yksi vastuun välttämisen kannalta merkittävä yksityiskohta oli se, ettei Mengele - turhamaisuussyistä - suostunut ottamaan SS-miehillä tavallisesti ollutta veriryhmätatuointia, minkä seurauksena USA:n armeija, jonka hallussa Mengele hetken aikaa vuonna 1945 oli, ei tullut tarkistaneeksi, oliko Mengelen nimi etsittävien sotarikollisten listassa ennen kuin vapauttivat tämän.
Puhdasta tuuria edesauttoi kovasti myös se, että sotien jälkeen natsirikollisen jahtaamisesta tuli osittain myös oma teollisuudenalansa, jossa tehtiin sumeilematta businesstä niin pyrkimyksillä rikollisten kiinnisaamiseksi kuin erilaisten tekaistujen vihjeiden myymisestä toivorikkaille jahtaajille. Tätä puolta kirja valottaa varsin ansiokkaasti ja kuvatun toiminnan seurauksena Paraguayssa tiettävästi kuoli ainakin yksi syytön ihminen Mengeleksi oletettuna. Esimerkiksi Simon Wiesenthal on natsien sotarikoksiin liittyvän todistusaineiston keräämisessä ansioitumisen ohella ollut selvästi myös lahjakas tarinankertoja.
Merkittävässä osassa kirjassa on myös Mengelen günzburgilainen teollisuussuku ja perhesuhteet. Mengelen päiväkirjat ja aikaisempi kirjeenvaihto on kadonnut (tuskin sattumalta), mutta kirjan perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että ainakin 50-luvulla Josef Mengele on toiminut perheyrityksen edustajana Etelä-Amerikassa. Perhe järjesteli myös omistussuhteet veljesten kesken siten, ettei maanpakoon lähteneen Josefin osalta tulisi ongelmia - yritys jäi isän sekä veljien Karl ja Alois haltuun.
Josef Mengelen ensimmäinen puoliso ei halunnut lähteä Euroopasta ja avioero hoidettiin 1954. Myöhemmin suku järjesti Josefin uudelleen naimisiin edesmenneen veljensä Karlin lesken kanssa. Tämä esiintyi Argentiinassa jopa puhelinluettelossa omalla nimellään Martha Mengele. Sekään ei johtanut Josefin kiinni jäämiseen. Ensimmäisen avioliiton päättyminen tällä tavalla ja uusi avioliitto veljen lesken kanssa johti mm. siihen, että Josef Mengele tuli läheisemmäksi poikapuolensa Karl Heinzin kanssa kuin oman poikansa Rolfin kanssa. Suvun kanssa käydystä kirjeenvaihdosta muodostuu kuva ihmisestä myytin takana. Myytti tässä tapauksessa ei tarkoita, etteikö Mengelen rikokset olisi olleet todellisia vaan sitä vääristynyttä kuvaa, jonka mukaan hänellä olisi ollut joukko vartijoita ellei jopa yksityisarmeija koiravartioineen viidakon kätköissä olevan salaisen palatsinsa turvana.
Sekä avioerossa että myöhemmin oikeuskäsittelyssä, jossa Mengelen tohtorinarvojen menetystä käsiteltiin, oli tällä luonnollisesti myös edustaja, mutta siitä huolimatta mieheen ei päästy käsiksi. Yksi merkittävimmistä virheistä oli, että Paraguayn johdon ja erityisesti presidentti Stroessnerin haluttomuus luovuttaa maan kansalaisuuden vuonna 1959 saanut Mengele ja sen sijaan kiistää miehen maassaolo, tulkittiin varmaksi merkiksi siitä, että Mengele edelleen asui Paraguayssa ja maan ylimmän johdon suojeluksessa. Tosiasiassa Mengele oli muuttanut Paraguaysta Brasiliaan jo 1960 ja eli siellä väärän henkilöllisyyden turvin. Henkilökorttinsa tälle antanut Wolfgang Gerhard asui Itävallassa, jossa hoiti sairasta vaimoaan ja poikaansa - Mengelen ja suvun rahoittamana.
Vuosien aikana Josef Mengelen kiinnisaamiseen johtavista vihjeistä luvatut palkkiot nousivat peräti 3,5 miljoonaan dollariin, joskin niihin liitettiin mitä omituisimpia ehtoja, joiden johdosta olisi ollut hyvin epätodennäköistä, että kukaan olisi pystynyt niitä kaikkia lunastamaan. Toisaalta palkkiot alkoivat toden teolla nousta vasta, kun Mengelen elämä oli jo päättynyt eräällä brasilialaisella uimarannalla kesken uinnin iskeneeseen toiseen aivoinfarktiin ja hukkumiseen.
Suvun intressien ja Mengeleä suojelleiden ja piilotelleiden ihmisten varjelemiseksi tieto kuolemasta pidettiin ja se pysyi salassa yli kuusi vuotta. Pakoilunsa aikana hän kirjoitti omaelämäkerran ja kokoelman evoluutiota koskevia lähinnä pseudotieteellisiä kirjoituksia. Tutkijana Mengele vaikuttaa olleen korkeintaan keskinkertainen (huolimatta kahdesta tohtorintutkinnosta), pahasti päähänpinttymiensä ja ennakkokäsityksiensä vanki. Mengelen saaminen oikeuden eteen olisi varmasti merkinnyt paljon hänen uhreilleen, mutta kuinka paljon parempi paikka maailma olisi ollut, jos Mengele olisi hirtetty Nürnbergissä 1946. Miehestä muodostunut myytti toisaalta piti sotarikosasiaa ja juutalaisten kohtaloa esillä läpi vuosikymmenten ja auttaa meitä tulevaisuudessakin muistamaan, mitä silloin tapahtui.
tiistai 31. lokakuuta 2017
keskiviikko 23. elokuuta 2017
Varo mitä toivot
Vanha viisaus kuuluu: "Varo mitä toivot". Se lausutaan usein tilanteessa, jossa jonkin asian toteutumista niin kovasti toivoo, muttei välttämättä tule ajatelleeksi, onko se ihan sitä, mitä luulee sen olevan - ja se saattaa toteutua! Kirjallisuudessa tämä tunnetaan Apinan kätenä samannimisen novellin mukaan.
Antti Rinne toivoi suomalaisten ryhtyvän synnytystalkoisiin. On aika paljon tutkimusnäyttöä siitä, että väestönkasvu - pelkästä syntyvyydestä puhumattakaan - ei välttämättä korreloi talouskasvun kanssa. Talouskasvu taas tunnetusti on kyllä yhteydessä kaikkeen hyvään ja tavoiteltavaan.
Rinne lainasi vanhaa sodanjälkeistä slogania "neljäs isänmaalle", mutta totesi, että puoletkin olisi huomattava parannus. Otetaan siis laskelmien pohjaksi tuo eli kaksi lasta per perhekunta. Keskimääräinen lapsiluku on koko 2000-luvun ollut hieman päälle 1,8 eli siihen tarvittaisiin 10% korotus. Tämäkin antaa vähän turhan ruusuisen kuvan laskevasta trendistä. Kokonaishedelmällisyysluku kertoo, kuinka monta lasta syntyisi keskimäärin, mikäli kukaan nainen ei kuolisi ennen hedelmällisen ikänsä loppua. Vuonna 2014 (n. 58 000 syntynyttä lasta) kokonaishedelmällisyysluku oli 1,71, mutta arvio vuodelle 2015 oli enää 1,64 (n. 55 000 syntynyttä lasta). Tällä hetkellä vuosittain syntyy enää n. 50000 lasta. Kahden lapsilukuun pääsemiseen tarvittaisiin paluu jokseenkin 70-luvun lopun syntyvyyksiin eli n. 65 000 lapseen. Jotta sinne päästäisiin nopeammin kuin 20-30 vuodessa, niin toki tarvittaisiin selvästi tätäkin suurempia lukuja suurten ikäluokkien malliin. Heidän voidaankin ajatella olevan seurausta tuosta "neljäs isänmaalle" -politiikasta.
Jos kuitenkin tyydytään tarkastelemaan tuota tasoa 65000 syntynyttä vuodessa, sekin edellyttäisi 15000 synnytystä vuodessa enemmän kuin nyt. Se tarkoittaisi todennäköisesti 30% kustannusten kasvua vanhempainvapaiden kustannuksiin ja todennäköisesti olisi pois myös kokonaistyöpanoksesta jota mm. kiky-sopimuksin on yritetty nostaa.
Mitä nuo vuosittain syntyvät 15000 lasta enemmän sitten tarvitsisivat? Monta uutta päiväkotia. Voisi tietysti ajatella, että laskevan syntyvyyden takia tyhjilleen jääneitä päiväkoteja voitaisiin ottaa uudelleen käyttöön, mutta globaali megatrendi nimeltä kaupungistuminen - joka etenee, vaikka Mauri Pekkarinen sanoisi mitä - on johtanut siihen, että ne päiväkodit tyhjenevät maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa suurten kaupunkien painiessa jo nyt alati kasvavan päivähoitotarpeen kanssa laskevasta syntyvyydestä huolimatta. 30% syntyvyyden kasvu todennäköisesti kohdistuisikin mitä enemmässä määrin juuri kaupunkien ongelmaksi ja moninkertaistaisi uusien päiväkotien tarpeen parin-kolmen vuoden kuluessa syntyvyyden nousun alkamisesta. Toki tällä olisi lyhyellä tähtäimellä työllistävä vaikutus niin rakennuspuolella kuin sitten myöhemmin lastentarhanopettajien ja -hoitajien ammattikunnassa. Ongelma jatkuu päivähoidon jälkeen samanluonteisena esi- ja perusopetuksessa ja aikanaan sitten myös ammattiopetuksessa.
Suomen ongelma laajassa kuvassa on huoltosuhteen kohtalaisen raju heikkeneminen viime vuosina. Tähän on tietysti osaltaan syynä niin sotien jälkeiset suuret ikäpolvet kuin viimeisen 20-30 vuoden aikana tapahtunut jatkuva syntyvyyden lasku. Siihen lääkkeeksi on kuitenkin erinomaisen vastuutonta ehdottaa lääkettä, joka entisestään heikentää huoltosuhdetta seuraavan 20 vuoden aikana. Talouskasvua synnyttäviä vaikutuksia syntyvyyden nostamisesta kun on käytännössä tarjolla vasta näiden uusien suurten ikäpolvien siirtyessä työelämään 20-25 vuoden kuluttua. Tuossa ajassa suuri osa ongelmasta poistuu joka tapauksessa suurten ikäluokkien alkaessa siirtyä kalmistoihin.
Lyhyellä tähtäimellä - ja miksei pitkälläkin - yksi ratkaisu väestörakenteen korjaamiseksi on maahanmuutto. Hyvä asia on, että työn määrä ei ole vakio vaan se korreloi varsin vahvasti väestömäärän kanssa. Työttömyyttä ei aiheuta se, että työikäisiä on liikaa vaan pikemminkin se, että työmarkkinoilla tarve ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan. Työperäinen maahanmuutto voi tarjota lääkkeen tähänkin vaivaan.
Ei ole siis mitään syytä toivoa syntyvyyden nousua tai kannustaa suomalaisia synnytystalkoisiin. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa syntyvyyteen vaikuttaa moni tekijä, erilaiset elämäntilanteet ohjaavat erilaisiin ratkaisuihin eikä vanhemmuus tai lasten lukumäärä läheskään aina edes ole oma valinta. Tällaisista puheista ylipäänsä on monella täysi oikeus loukkaantua.
Antti Rinne toivoi suomalaisten ryhtyvän synnytystalkoisiin. On aika paljon tutkimusnäyttöä siitä, että väestönkasvu - pelkästä syntyvyydestä puhumattakaan - ei välttämättä korreloi talouskasvun kanssa. Talouskasvu taas tunnetusti on kyllä yhteydessä kaikkeen hyvään ja tavoiteltavaan.
Rinne lainasi vanhaa sodanjälkeistä slogania "neljäs isänmaalle", mutta totesi, että puoletkin olisi huomattava parannus. Otetaan siis laskelmien pohjaksi tuo eli kaksi lasta per perhekunta. Keskimääräinen lapsiluku on koko 2000-luvun ollut hieman päälle 1,8 eli siihen tarvittaisiin 10% korotus. Tämäkin antaa vähän turhan ruusuisen kuvan laskevasta trendistä. Kokonaishedelmällisyysluku kertoo, kuinka monta lasta syntyisi keskimäärin, mikäli kukaan nainen ei kuolisi ennen hedelmällisen ikänsä loppua. Vuonna 2014 (n. 58 000 syntynyttä lasta) kokonaishedelmällisyysluku oli 1,71, mutta arvio vuodelle 2015 oli enää 1,64 (n. 55 000 syntynyttä lasta). Tällä hetkellä vuosittain syntyy enää n. 50000 lasta. Kahden lapsilukuun pääsemiseen tarvittaisiin paluu jokseenkin 70-luvun lopun syntyvyyksiin eli n. 65 000 lapseen. Jotta sinne päästäisiin nopeammin kuin 20-30 vuodessa, niin toki tarvittaisiin selvästi tätäkin suurempia lukuja suurten ikäluokkien malliin. Heidän voidaankin ajatella olevan seurausta tuosta "neljäs isänmaalle" -politiikasta.
Jos kuitenkin tyydytään tarkastelemaan tuota tasoa 65000 syntynyttä vuodessa, sekin edellyttäisi 15000 synnytystä vuodessa enemmän kuin nyt. Se tarkoittaisi todennäköisesti 30% kustannusten kasvua vanhempainvapaiden kustannuksiin ja todennäköisesti olisi pois myös kokonaistyöpanoksesta jota mm. kiky-sopimuksin on yritetty nostaa.
Mitä nuo vuosittain syntyvät 15000 lasta enemmän sitten tarvitsisivat? Monta uutta päiväkotia. Voisi tietysti ajatella, että laskevan syntyvyyden takia tyhjilleen jääneitä päiväkoteja voitaisiin ottaa uudelleen käyttöön, mutta globaali megatrendi nimeltä kaupungistuminen - joka etenee, vaikka Mauri Pekkarinen sanoisi mitä - on johtanut siihen, että ne päiväkodit tyhjenevät maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa suurten kaupunkien painiessa jo nyt alati kasvavan päivähoitotarpeen kanssa laskevasta syntyvyydestä huolimatta. 30% syntyvyyden kasvu todennäköisesti kohdistuisikin mitä enemmässä määrin juuri kaupunkien ongelmaksi ja moninkertaistaisi uusien päiväkotien tarpeen parin-kolmen vuoden kuluessa syntyvyyden nousun alkamisesta. Toki tällä olisi lyhyellä tähtäimellä työllistävä vaikutus niin rakennuspuolella kuin sitten myöhemmin lastentarhanopettajien ja -hoitajien ammattikunnassa. Ongelma jatkuu päivähoidon jälkeen samanluonteisena esi- ja perusopetuksessa ja aikanaan sitten myös ammattiopetuksessa.
Suomen ongelma laajassa kuvassa on huoltosuhteen kohtalaisen raju heikkeneminen viime vuosina. Tähän on tietysti osaltaan syynä niin sotien jälkeiset suuret ikäpolvet kuin viimeisen 20-30 vuoden aikana tapahtunut jatkuva syntyvyyden lasku. Siihen lääkkeeksi on kuitenkin erinomaisen vastuutonta ehdottaa lääkettä, joka entisestään heikentää huoltosuhdetta seuraavan 20 vuoden aikana. Talouskasvua synnyttäviä vaikutuksia syntyvyyden nostamisesta kun on käytännössä tarjolla vasta näiden uusien suurten ikäpolvien siirtyessä työelämään 20-25 vuoden kuluttua. Tuossa ajassa suuri osa ongelmasta poistuu joka tapauksessa suurten ikäluokkien alkaessa siirtyä kalmistoihin.
Lyhyellä tähtäimellä - ja miksei pitkälläkin - yksi ratkaisu väestörakenteen korjaamiseksi on maahanmuutto. Hyvä asia on, että työn määrä ei ole vakio vaan se korreloi varsin vahvasti väestömäärän kanssa. Työttömyyttä ei aiheuta se, että työikäisiä on liikaa vaan pikemminkin se, että työmarkkinoilla tarve ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan. Työperäinen maahanmuutto voi tarjota lääkkeen tähänkin vaivaan.
Ei ole siis mitään syytä toivoa syntyvyyden nousua tai kannustaa suomalaisia synnytystalkoisiin. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa syntyvyyteen vaikuttaa moni tekijä, erilaiset elämäntilanteet ohjaavat erilaisiin ratkaisuihin eikä vanhemmuus tai lasten lukumäärä läheskään aina edes ole oma valinta. Tällaisista puheista ylipäänsä on monella täysi oikeus loukkaantua.
lauantai 25. maaliskuuta 2017
Erityistä tukea tarvitsevien palveluissa korjattavaa
Espoossa on monta tahoa, joista muodostuu kehitysvammaisten tai erityistä tukea tarvitsevien lasten palveluja tarjoava kokonaisuus. Yhtäältä kehitystä ja tuen tarvetta selvittää ja seuraa Espoon kehitysvammaisten kuntoutusyksikkö EKKU, toisaalta sosiaali- ja terveystoimen alla oleva vammaispalvelut, unohtamatta sivistystoimen palveluita eli kehitysvammaisille ja erityistä tukea tarvitseville lapsille tarjolla olevia erilaisia koulumuotoja. Nämä kolme eivät viesti keskenään mitä tulee niiden toimintaan ja ohjeisiin. Erityistä tukea tarvitsevat lapset hyötyvät ohjatusta iltapäivätoiminnasta
ja lääkäri usein lausuukin asiasta kuntoutussuunnitelmassa - siinä mainitut toimenpiteet ja terapiat ovat kehitysvammalain mukaista erityishuoltoa joka on aina maksutonta.
Espoo on keskittänyt IP-kerhot siten, että kullakin koululla on yksi tuottaja. Joissakin kunnan oma, mutta yhä useammin yksityinen yritys. Toisaalta IP-kerhopaikka tulee hakea oppilaan oman koulun IP-kerhosta. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat harvoin lähikoulussa eli he tarvitsevat koulukyytejä – Espoo maksaa kaksi matkaa päivässä. Ne riittävät vain jos IP-toiminta on omalla koululla.
Erityistä tukea tarvitseville lapsille on tärkeää, että IP-kerhopaikka on tuttu ja sinne siirtyminen helppoa, minkä lääkärikin on yleensä lausunnossaan todennut. Vammaispalveluja on ohjeistettu, että kaupunki maksaisi vain omista IP-kerhoistaan. Jos koululla ei ole kaupungin IP-kerhoa, pitäisi hakea muualta kuin omalta koululta vastoin lapsen etua!
Joko oppilaan pitää hakea paikkaa, johon maksusitoumusta ei saa tai joka ei ole lapsen edun mukainen ja johon ei saa kuljetusta. Kuntalaiset asettuvat eri asemaan sen mukaan, missä asuvat tai mitä koulua lapsi käy. Tämä on väärin! Suunnitelmat ja ohjeet pitää olla kaikilla tiedossa hyvissä ajoin, jotta niistä voidaan lausua ja tarvittaessa muuttaa.
Yhtenä rikkana rokassa on myös KELA:n toiminta. Aiemmin KELA muistutti asiakastaan esimerkiksi päättymässä olevasta vammaistuesta toimittamalla hakemuslomakkeen hyvissä ajoin jatkon hakemiseksi. Nykyään näin ei enää toimita, vaan lakisääteisesti tukeen oikeutetun on huomattava itse hakea sitä ajoissa. KELA tosin maksaa takautuvasti tukea puolen vuoden ajalta, jos se ehtii katketa, mutta monella tuen saajalla ei olisi varaa odotella päätökseen kuluvaa kahta kuukautta virheen huomaamiseen (tuen tulo loppuu) menevän yhden kuukauden lisäksi.
Espoo on keskittänyt IP-kerhot siten, että kullakin koululla on yksi tuottaja. Joissakin kunnan oma, mutta yhä useammin yksityinen yritys. Toisaalta IP-kerhopaikka tulee hakea oppilaan oman koulun IP-kerhosta. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat harvoin lähikoulussa eli he tarvitsevat koulukyytejä – Espoo maksaa kaksi matkaa päivässä. Ne riittävät vain jos IP-toiminta on omalla koululla.
Erityistä tukea tarvitseville lapsille on tärkeää, että IP-kerhopaikka on tuttu ja sinne siirtyminen helppoa, minkä lääkärikin on yleensä lausunnossaan todennut. Vammaispalveluja on ohjeistettu, että kaupunki maksaisi vain omista IP-kerhoistaan. Jos koululla ei ole kaupungin IP-kerhoa, pitäisi hakea muualta kuin omalta koululta vastoin lapsen etua!
Joko oppilaan pitää hakea paikkaa, johon maksusitoumusta ei saa tai joka ei ole lapsen edun mukainen ja johon ei saa kuljetusta. Kuntalaiset asettuvat eri asemaan sen mukaan, missä asuvat tai mitä koulua lapsi käy. Tämä on väärin! Suunnitelmat ja ohjeet pitää olla kaikilla tiedossa hyvissä ajoin, jotta niistä voidaan lausua ja tarvittaessa muuttaa.
Yhtenä rikkana rokassa on myös KELA:n toiminta. Aiemmin KELA muistutti asiakastaan esimerkiksi päättymässä olevasta vammaistuesta toimittamalla hakemuslomakkeen hyvissä ajoin jatkon hakemiseksi. Nykyään näin ei enää toimita, vaan lakisääteisesti tukeen oikeutetun on huomattava itse hakea sitä ajoissa. KELA tosin maksaa takautuvasti tukea puolen vuoden ajalta, jos se ehtii katketa, mutta monella tuen saajalla ei olisi varaa odotella päätökseen kuluvaa kahta kuukautta virheen huomaamiseen (tuen tulo loppuu) menevän yhden kuukauden lisäksi.
maanantai 13. maaliskuuta 2017
Sähköinen äänestäminen - uhka vai mahdollisuus?
Into sähköiseen äänestämiseen on lopahtanut Euroopassa. Suomessa valtioneuvosto syksyllä patisti oikeusministeriötä selvittämään sähköistä äänestämistä kaikissa vaaleissa. Minuakin YLE FST haastatteli TV-uutisiinsa asian tiimoilta. Korostin silloin kahta syytä, jotka tosiasiallisesti estävät sähköisen äänestämisen käyttöönoton, jos nykyisen vaalijärjestelmän taso halutaan säilyttää.
Kotoa käsin sähköisen järjestelmän avulla äänestettäessä itse äänestystilannetta ei voida käytännössä mitenkään valvoa. Olennaista on, että ääntään on antamassa oikea henkilö ja hän on yksin siinä tilassa, jossa äänensä antaa. Jos tästä luovutaan, kasvaa merkittävästi riski siitä, että äänestäjää painostetaan äänestämään tietyllä tavalla. Toisaalta jos äänestämiseen voi käyttää pankkitunnuksia tai jotakin henkilökorttia, johon voi olla syystä tai toisesta jollakin muulla pääsy, ei välttämättä voida olla varmoja siitäkään kuka ylipäätään äänesti. Vaikkapa Viron käyttämässä järjestelmässä äänestäjä tämän todennäköisesti huomaisi ja voisi itse asiassa myös kirjata uuden äänen, mutta entäpä, jos tämä henkilö olisi halunnut jättää kokonaan äänestämättä?
Toinen ja olennaisesti merkittävämpi este on se tosiasia, että vaalijärjestelmä toimii vain, jos siihen voidaan luottaa. Nykyinen järjestelmä luotiin aikana, jolloin ei ollut minkäänlaista keskinäistä luottamusta. Sellaisessa tilanteessa on tärkeää, että jokainen osallistuva henkilö ymmärtää täysin, miten vaalijärjestelyt toimivat ja jokainen voi osaltaan myös varmistua siitä, ettei kukaan yritä vaalivilppiä - tai jos yrittäisi, niin siitä jäisi hyvin pian kiinni.
Sähköiseen järjestelmään kuuluu olennaisena osana sellainen valuvika, että jo lähtökohtaisesti se edellyttää luottamusta järjestelmän toimittaneeseen ja sitä hallinnoivaan tahoon. Rauhallisina aikoina ja länsimaisessa sivistysvaltiossa tällainen tila saattaa jopa hetkittäin ollakin, mutta vaalijärjestelmän kohdalla vaatimukset määräytyvät huonompien aikojen mukaan. Jos yhteiskuntajärjestyksessä tapahtuu muutos epävakaisempaan, menetetään samalla edellytykset päättää siirtymisestä toisenlaiseen vaalijärjestelmään.
Sähköisen äänestämisen haasteita on toki monia muitakin, joista monet tietysti on teknisesti ratkaistavissa, mutta ei välttämättä taloudellisesti järkevällä tavalla. Edellä kuvatut kaksi ongelmaa sen sijaan on todennäköisesti ratkaisemattomissa. Ensin mainittua eli äänestysympäristön valvontaa voitaisiin tietysti yrittää teknisesti toteuttaa kotioloissakin, mutta se monimutkaistaisi järjestelmää hurjasti tekemättä siitä ehkä sittenkään täysin aukotonta. Tästä myös seuraa, että toisen ongelman ratkaisuyritys olennaisesti pahentaisi toista ongelmaa eli käytetyn vaalijärjestelmän ymmärrettävyyttä.
Edellisestä voisi päätellä, että vastustan sähköisen äänestyksen käyttöönottoa, kuten kaikki muutkin tietämäni asiantuntijat. Näin onkin ainakin mitä tulee henkilövaaleihin. Sähköisellä äänestyksellä voisi olla kuitenkin käyttöä muissa äänestyksissä eli asiakysymyksissä - vaikkapa vain neuvoa-antavana. Neuvoa-antava siksi, että mahdollisten äänestykseen liittyvien epäselvyyksien ilmettyä päätöstä ei olisi sidottu saatuun tulokseen. Asiakysymyksissä myös motivaatio tuloksen manipulointiin on todennäköisesti pienempi, koska käsillä on kulloinkin vain yksi päätös. Henkilövaaleja manipuloimalla on mahdollisuus saavuttaa koko vaalikaudeksi halutunlainen päätöksentekoelin, jolloin motivaatio ja käytettävissä olevat resurssit ovat sen mukaiset. Toisaalta, jos vaalikaudelle osuu vaikkapa kymmenenkin kansanäänestystä asiakysymyksissä, tarvittaisiin samaan lopputulokseen kymmenkertaiset resurssit.
Sveitsi on sähköisen äänestämisen pioneereja ja siellä järjestetään säännöllisesti sitovia äänestyksiä asiakysymyksissä. Sveitsissä on järjestetty kansanäänestys mm. perustulon käyttöönotosta.
Kotoa käsin sähköisen järjestelmän avulla äänestettäessä itse äänestystilannetta ei voida käytännössä mitenkään valvoa. Olennaista on, että ääntään on antamassa oikea henkilö ja hän on yksin siinä tilassa, jossa äänensä antaa. Jos tästä luovutaan, kasvaa merkittävästi riski siitä, että äänestäjää painostetaan äänestämään tietyllä tavalla. Toisaalta jos äänestämiseen voi käyttää pankkitunnuksia tai jotakin henkilökorttia, johon voi olla syystä tai toisesta jollakin muulla pääsy, ei välttämättä voida olla varmoja siitäkään kuka ylipäätään äänesti. Vaikkapa Viron käyttämässä järjestelmässä äänestäjä tämän todennäköisesti huomaisi ja voisi itse asiassa myös kirjata uuden äänen, mutta entäpä, jos tämä henkilö olisi halunnut jättää kokonaan äänestämättä?
Toinen ja olennaisesti merkittävämpi este on se tosiasia, että vaalijärjestelmä toimii vain, jos siihen voidaan luottaa. Nykyinen järjestelmä luotiin aikana, jolloin ei ollut minkäänlaista keskinäistä luottamusta. Sellaisessa tilanteessa on tärkeää, että jokainen osallistuva henkilö ymmärtää täysin, miten vaalijärjestelyt toimivat ja jokainen voi osaltaan myös varmistua siitä, ettei kukaan yritä vaalivilppiä - tai jos yrittäisi, niin siitä jäisi hyvin pian kiinni.
Sähköiseen järjestelmään kuuluu olennaisena osana sellainen valuvika, että jo lähtökohtaisesti se edellyttää luottamusta järjestelmän toimittaneeseen ja sitä hallinnoivaan tahoon. Rauhallisina aikoina ja länsimaisessa sivistysvaltiossa tällainen tila saattaa jopa hetkittäin ollakin, mutta vaalijärjestelmän kohdalla vaatimukset määräytyvät huonompien aikojen mukaan. Jos yhteiskuntajärjestyksessä tapahtuu muutos epävakaisempaan, menetetään samalla edellytykset päättää siirtymisestä toisenlaiseen vaalijärjestelmään.
Sähköisen äänestämisen haasteita on toki monia muitakin, joista monet tietysti on teknisesti ratkaistavissa, mutta ei välttämättä taloudellisesti järkevällä tavalla. Edellä kuvatut kaksi ongelmaa sen sijaan on todennäköisesti ratkaisemattomissa. Ensin mainittua eli äänestysympäristön valvontaa voitaisiin tietysti yrittää teknisesti toteuttaa kotioloissakin, mutta se monimutkaistaisi järjestelmää hurjasti tekemättä siitä ehkä sittenkään täysin aukotonta. Tästä myös seuraa, että toisen ongelman ratkaisuyritys olennaisesti pahentaisi toista ongelmaa eli käytetyn vaalijärjestelmän ymmärrettävyyttä.
Edellisestä voisi päätellä, että vastustan sähköisen äänestyksen käyttöönottoa, kuten kaikki muutkin tietämäni asiantuntijat. Näin onkin ainakin mitä tulee henkilövaaleihin. Sähköisellä äänestyksellä voisi olla kuitenkin käyttöä muissa äänestyksissä eli asiakysymyksissä - vaikkapa vain neuvoa-antavana. Neuvoa-antava siksi, että mahdollisten äänestykseen liittyvien epäselvyyksien ilmettyä päätöstä ei olisi sidottu saatuun tulokseen. Asiakysymyksissä myös motivaatio tuloksen manipulointiin on todennäköisesti pienempi, koska käsillä on kulloinkin vain yksi päätös. Henkilövaaleja manipuloimalla on mahdollisuus saavuttaa koko vaalikaudeksi halutunlainen päätöksentekoelin, jolloin motivaatio ja käytettävissä olevat resurssit ovat sen mukaiset. Toisaalta, jos vaalikaudelle osuu vaikkapa kymmenenkin kansanäänestystä asiakysymyksissä, tarvittaisiin samaan lopputulokseen kymmenkertaiset resurssit.
Sveitsi on sähköisen äänestämisen pioneereja ja siellä järjestetään säännöllisesti sitovia äänestyksiä asiakysymyksissä. Sveitsissä on järjestetty kansanäänestys mm. perustulon käyttöönotosta.
keskiviikko 1. maaliskuuta 2017
Yllätys Espoon kuntavaaleissa - jo ennen itse vaaleja
Ensimmäinen yllätys Espoon kuntavaaleissa 2017.
Kurt Byman on tainnut liki koko valtuustouransa olla ollut sitoutumaton (milloin kenenkin listalla), mutta perussuomalaisten listalla ollessaan on omalla persoonallaan tuonut kohtalaisen äänisaaliin. Edelliskertaista yli 400 ääntäkin on pidettävä erinomaisena tuloksena. Miten sitten tällainen ulosajautuminen on päässyt tapahtumaan ja onko perussuomalaisissakaan täysin tiedostettu, mikä merkitys Bymanilla äänien tuojana on, jäänee myöhemmin nähtäväksi. Oma käsitykseni on, että Byman on kerännyt erityisesti sellaisia ääniä, jotka herkästi jäävät nukkuvien puolueeseen, jos kukaan tarjolla olevista ehdokkaista ei sytytä.
Aivan merkityksetön ei ole myöskään artikkelissa mainittu edesmennyt Seppo Sonkerikaan (jonka nimen olisivat kyllä voineet kirjoittaa oikeinkin). Vaikka valtuustopaikka irtosikin espoolaisittain pienellä vain n. 200 äänen potilla, niin Seppo oli kuitenkin erittäin asiallinen poliitikko ja nuo kaksisataa ääntäkin saattaa jäädä perussuomalaisilta saamatta. Soini sitten oma lukunsa.
Kurt Byman on tainnut liki koko valtuustouransa olla ollut sitoutumaton (milloin kenenkin listalla), mutta perussuomalaisten listalla ollessaan on omalla persoonallaan tuonut kohtalaisen äänisaaliin. Edelliskertaista yli 400 ääntäkin on pidettävä erinomaisena tuloksena. Miten sitten tällainen ulosajautuminen on päässyt tapahtumaan ja onko perussuomalaisissakaan täysin tiedostettu, mikä merkitys Bymanilla äänien tuojana on, jäänee myöhemmin nähtäväksi. Oma käsitykseni on, että Byman on kerännyt erityisesti sellaisia ääniä, jotka herkästi jäävät nukkuvien puolueeseen, jos kukaan tarjolla olevista ehdokkaista ei sytytä.
Aivan merkityksetön ei ole myöskään artikkelissa mainittu edesmennyt Seppo Sonkerikaan (jonka nimen olisivat kyllä voineet kirjoittaa oikeinkin). Vaikka valtuustopaikka irtosikin espoolaisittain pienellä vain n. 200 äänen potilla, niin Seppo oli kuitenkin erittäin asiallinen poliitikko ja nuo kaksisataa ääntäkin saattaa jäädä perussuomalaisilta saamatta. Soini sitten oma lukunsa.
sunnuntai 1. tammikuuta 2017
Mikko Niskasen Sissit
Katselin YLE Areenasta Fennada-klassikon Sissit. Tämäkin Mikko Niskasen
ohjaus pohjautuu Paavo Rintalan romaaniin kuten vahva debyytti Pojat.
Uuden vuoden ensimmäiset raketit toivat elokuvaan mukavasti taustaefektiä. Elokuvassa varsin merkittävän roolin tekee myös Siltolan Eka kapteeni Kokkosena. Useimmat muistanevat tämän tervakoskelaissyntyisen näyttelijän paremmin mopoilevana rovastina Tankki täyteen -sarjasta.
Elokuvassa uskonsa kanssa painivaa pastoria näyttelee Per-Olof Sirén, jonka ensimmäinen puoliso farmaseutti Kaisa Anttila oli kuollut 1962. Uusi (vielä tuolloin tuleva) puoliso Anja Pohjola näytteli tässä elokuvassa lottaa.
Kyseinen elokuva kannattaa katsoa - vaikka toiseenkin kertaan - mutta kiirettä ei ole; se on katsottavissa YLE Areenassa aina 1.1.2100 asti eli vielä n. 83 vuoden ajan.
Uuden vuoden ensimmäiset raketit toivat elokuvaan mukavasti taustaefektiä. Elokuvassa varsin merkittävän roolin tekee myös Siltolan Eka kapteeni Kokkosena. Useimmat muistanevat tämän tervakoskelaissyntyisen näyttelijän paremmin mopoilevana rovastina Tankki täyteen -sarjasta.
Elokuvassa uskonsa kanssa painivaa pastoria näyttelee Per-Olof Sirén, jonka ensimmäinen puoliso farmaseutti Kaisa Anttila oli kuollut 1962. Uusi (vielä tuolloin tuleva) puoliso Anja Pohjola näytteli tässä elokuvassa lottaa.
Kyseinen elokuva kannattaa katsoa - vaikka toiseenkin kertaan - mutta kiirettä ei ole; se on katsottavissa YLE Areenassa aina 1.1.2100 asti eli vielä n. 83 vuoden ajan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
