Miksi Suomen tulisi liittyä Natoon?

Kirjoitin lokakuun 26. päivänä 2021 seuraavan postauksen Facebookiin:

On naiivia väittää, ettei Venäjä ole sotilaallinen uhka. Mennyt ei ole tae tulevasta, mutta kylmä tosiasia on, että ennemmin tai myöhemmin täällä soditaan taas. Voimme vaikuttaa vain aikahorisonttiin (emmekä siihenkään yksin).

30-luvulla Suomi oli hyvässä huudossa Kansainliitossa (mm. Ahvenanmaan kysymys oli Suomelle edullinen). Talvisodan syttyessä saimmekin lännestä roppakaupalla diplomaattista käsienlevittelyä ja varauksetonta pöyristymistä. NATO:n rauhankumppanina saamme sitä jatkossakin.

Ukrainan sota on monella tavalla muuttanut turvallisuustilannetta. Ensiksikin sota muutti konkreettisesti todeksi sen, että Venäjä on sotilaallinen uhka, jota vastaan puolustusvoimamme ovat tinkimättömästi varautuneet koko olemassaolonsa ajan - siitä riippumatta, millaista liturgiaa poliittinen johto valtiosuhteista on kulloinkin tuottanut. On huomattava, että Ukrainan sota ei alkanut 24.2.2022 vaan jo kahdeksan vuotta sitten Venäjän vallatessa Krimin. Silloin, kun Ukraina oli puolueeton eikä sen perustuslaissa ollut Natosta halaistua sanaa. Tämä jo yksin osoittaa, ettei Ukrainan Nato-haikailu ole ollut mikään tekijä venäläisessä päätöksenteossa. Lisäksi Venäjä on myös Lavrovin suulla ilmoittanut, että sodassa ei ole kyse Ukrainasta ensinkään. Jos Venäjä on valmis hyökkäämään Naton ulkopuoliseen maahan haastaakseen länttä ja Natoa, niin lienee selvää, että Venäjä voi hyökätä mihin tahansa maahan - paitsi todennäköisesti Nato-maahan. Kynnys siihen on selvästi korkeampi.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nostettu esiin myös EU turvatakuut ja kuinka Suomi itse olisi vesittänyt niiden sotilaallisen ulottuvuuden. Monet tykkäävät hellitellä ajatusta, että pieni ja piskuinen Suomi kykenisi yksinään vaikuttamaan EU-tason asioihin. Halosen ja Tuomiojan vastustus on epäilemättä ollut merkittävää ja oman klausuulinkin ovat sinne saaneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asia ratkesi siihen. Koko EU-turvatakuut tuolloin oli ennen kaikkea Ranskan projekti, joka olisi halunnut eurooppalaisen tai ainakin selkeämmin Eurooppa-vetoisen turvallisuusyhteisön. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Ranska oli vuosikaudet irti Nato-integraatiosta eikä osallistunut Naton päätöksentekoon ennen vuotta 2009.

EU-turvatakuiden sotilaallisen dimension estivät Naton rajoitteet, joiden tausta on Naton omissa päätöksissä. Nimenomaisesti Berlin Plus Agreementissa vuodelta 1999. Nato ei ole sittemmin muuttanut omaa suhtautumistaan jäsenmaidensa muihin sitoumuksiin. Tuossa kokouksessa Nato päätti kahdesta pääperiaatteesta:

1. Naton resursseja voidaan käyttää operaatioissa toissijaisesti, jos Nato ei ole ensin itse päättänyt niitä käyttää.

2. Päätös Naton resurssien käytöstä muualla tulee olla yksimielisesti hyväksytty (ei siis edes vain osallistujien suhteen hyväksytty).

Ranska olisi halunnut muuttaa edellämainittuja periaatteita, mikä olisikin ollut EU-turvatakuiden osalta keskeistä etten sanoisi välttämätöntä. Asiaa puitiin vielä Bukarestin kokouksessa 2008, jossa Yhdysvallat ja Iso-Britannia edelleen vastustivat Ranskan vaatimuksia. Vuotta myöhemmin Ranska taipui, palasi Naton ytimeen ja takaisin mukaan päätöksentekoon.

Ehkä artikla 42.7. olisi voitu saada ilman Suomen vaatimaa lisäklausuulia joidenkin maiden erityisluonteesta, mutta yhtä kaikki koska Nato ei ollut valmis tinkimään omasta päätöksenteko-oikeudestaan Nato-jäsenmaiden resurssien käytön suhteen, olisi EU:n turvatakuiden sotilaallinen osio ei-Nato-maiden osalta tarkoittanut joka tapauksessa paarialuokkaa.

Ahtisaaren tavoin ajattelen, että Suomen pitäisi olla mukana kaikissa niissä pöydissä, joissa Suomea koskevia asioita käsitellään. Toistaiseksi Suomi ja Ruotsi ovat päässeet mukaan Nato-kokouksiin silloin, kun se on kaikille Nato-jäsenmaille sopinut. Nato on keskeinen toimija Itämeren ja koko Skandinavian turvallisuuden kannalta jo yksin Norjan, Tanskan ja Baltian maiden jäsenyyksien myötä. Jos Ruotsi päättäisi liittyä Suomen ratkaisusta riippumatta, muuttuisi turvallisuuspoliittinen tilanteemme jokseenkin sietämättömäksi (ks.  Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista 2016). Toivomisen varaa jättää sekin ratkaisu, jossa Suomi liittyisi ja Ruotsi ei.

Sodankäynnin historiassa on usein ollut tilanteita, jolloin on kuviteltu, että sodankäynti olisi jotenkin olennaisesti muuttunut. Milloin on väitetty, ettei perinteistä rintamasotaa enää käytäisi tai milloin ilmavaikutus tekisi panssarikaluston tarpeettomaksi. Ukrainan sota on kuitenkin taas osoittanut, että sotaa käydään edelleen hyvin samalla tavalla kuin 80 vuotta sitten. Aseteknologiat ovat vain kehittyneet ja jonkin verran uutta teknologiaa on tullut vanhan rinnalle. Edelleen Ukrainasta voidaan todeta, että sodankäynnin materiaalintarve on valtava!

Suomen armeija voi kyllä ylläpitää riittävää miesvahvuutta (ylikin), muttei ikinä sellaisia a-tarvike ym. varastoja, joilla käydä sotaa Venäjää vastaan paria viikkoa pitempään. Se ei vain ole mahdollista. Tarvikkeiden ja materiaalin hyllyikä tulee vastaan tai uusimiskustannukset nousisivat liiaksi. Tämä tarkoittaa, että puolustusvoimien kriisinajan materiaalihankinta ja tuki tulee varmistaa. Joskus on pohdittu sitäkin, miksi Suomi ei yksinkertaisesti säästä vanhoja vaunuja tai muita aseita vaan ne mieluummin romutetaan. Syy tähän on niiden tarkoituksenmukaisen ylläpidon ja säilytyksen käyttökuntoisena kustannukset. Määrä ei siinä korvaa laatua. Sama koskee niin taistelupanssarivaunuja kuin hävittäjiäkin. Parempi, että niillä hävittäjälentäjillä, jotka saadaan koulutettua, on parhaat mahdolliset työkalut.

Joku voisi todeta, että saahan Ukrainakin nyt kaikkea. Saa, ja paljon saakin, mutta ei kuitenkaan kaikkea pyytämäänsä. Hyvä ajatusleikki on sekin, mikä tilanne olisi, jos samaan aikaan esimerkiksi Valko-Venäjä hyökkäisi Puolaan. Veikkaan, että asevirta Ukrainaan jos ei nyt kokonaan tyrehtyisi niin ainakin vähenisi merkittävästi. Näistä syistä en lainkaan ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt kynsin hampain säästellä aseitaan itselle. Ei ne kumminkaan riitä, jos sota tänne laajenee. Nyt pitää saada maksimaalinen tuhovoima Ukrainalle jotta Suomen ainoan potentiaalisen vihollisen resurssit kuluvat. Virossa tämä on ymmärretty.

Edellä olevasta johtuen on mielestäni selvää, että puolustuksen resurssien riittävyys kaikissa olosuhteissa on sen uskottavuuden kannalta keskeistä. Kyky tuottaa merkittävä vastavoima ei vielä tuota riittävää kynnystä hyökkääjälle, jos tämä tietää, että alkuun tulee tappioita, mutta parissa viikossa puolustuksen paukut ĺoppuvat.

Tuoreessa turvallisuuspoliittisen selonteon täydennyksessä todetaankin sivuilta 42-43 "Tätä voidaan tulkita siten, että jos Natoon kuulumaton maa tekee kriisiajan huoltovarmuusyhteistyöhön liittyvän sopimuksen Naton jäsenvaltion kanssa, sopimuksen soveltaminen on aina toissijaista Naton jäsenmaiden samanaikaisiin tarpeisiin nähden."

Tiivistettynä keskeiset syyt Nato-jäsenyydelle ovat:

1. Nato on merkittävä toimija Itämeren turvallisuuspolitiikassa. Nato-jäsenenä olemme mukana meitä koskevassa päätöksenteossa.

2. Nato tuottaa merkittävän lisäkynnyksen hyökätä sen jäsenmaahan, koska Artikla 5:n mukaisesti hyökkäys kohdistuu de facto kaikkiin jäsenmaihin.

3. Vaikka hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa saisi liittolaisiltaan vain materiaalista tukea ja tiedustelutietoa, sekin riittää pidentämään maan kykyä puolustautua hyökkääjää vastaan huomattavasti.