Miksi Suomen tulisi liittyä Natoon?

Kirjoitin lokakuun 26. päivänä 2021 seuraavan postauksen Facebookiin:

On naiivia väittää, ettei Venäjä ole sotilaallinen uhka. Mennyt ei ole tae tulevasta, mutta kylmä tosiasia on, että ennemmin tai myöhemmin täällä soditaan taas. Voimme vaikuttaa vain aikahorisonttiin (emmekä siihenkään yksin).

30-luvulla Suomi oli hyvässä huudossa Kansainliitossa (mm. Ahvenanmaan kysymys oli Suomelle edullinen). Talvisodan syttyessä saimmekin lännestä roppakaupalla diplomaattista käsienlevittelyä ja varauksetonta pöyristymistä. NATO:n rauhankumppanina saamme sitä jatkossakin.

Ukrainan sota on monella tavalla muuttanut turvallisuustilannetta. Ensiksikin sota muutti konkreettisesti todeksi sen, että Venäjä on sotilaallinen uhka, jota vastaan puolustusvoimamme ovat tinkimättömästi varautuneet koko olemassaolonsa ajan - siitä riippumatta, millaista liturgiaa poliittinen johto valtiosuhteista on kulloinkin tuottanut. On huomattava, että Ukrainan sota ei alkanut 24.2.2022 vaan jo kahdeksan vuotta sitten Venäjän vallatessa Krimin. Silloin, kun Ukraina oli puolueeton eikä sen perustuslaissa ollut Natosta halaistua sanaa. Tämä jo yksin osoittaa, ettei Ukrainan Nato-haikailu ole ollut mikään tekijä venäläisessä päätöksenteossa. Lisäksi Venäjä on myös Lavrovin suulla ilmoittanut, että sodassa ei ole kyse Ukrainasta ensinkään. Jos Venäjä on valmis hyökkäämään Naton ulkopuoliseen maahan haastaakseen länttä ja Natoa, niin lienee selvää, että Venäjä voi hyökätä mihin tahansa maahan - paitsi todennäköisesti Nato-maahan. Kynnys siihen on selvästi korkeampi.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nostettu esiin myös EU turvatakuut ja kuinka Suomi itse olisi vesittänyt niiden sotilaallisen ulottuvuuden. Monet tykkäävät hellitellä ajatusta, että pieni ja piskuinen Suomi kykenisi yksinään vaikuttamaan EU-tason asioihin. Halosen ja Tuomiojan vastustus on epäilemättä ollut merkittävää ja oman klausuulinkin ovat sinne saaneet. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asia ratkesi siihen. Koko EU-turvatakuut tuolloin oli ennen kaikkea Ranskan projekti, joka olisi halunnut eurooppalaisen tai ainakin selkeämmin Eurooppa-vetoisen turvallisuusyhteisön. Tässä kohtaa on hyvä muistuttaa, että Ranska oli vuosikaudet irti Nato-integraatiosta eikä osallistunut Naton päätöksentekoon ennen vuotta 2009.

EU-turvatakuiden sotilaallisen dimension estivät Naton rajoitteet, joiden tausta on Naton omissa päätöksissä. Nimenomaisesti Berlin Plus Agreementissa vuodelta 1999. Nato ei ole sittemmin muuttanut omaa suhtautumistaan jäsenmaidensa muihin sitoumuksiin. Tuossa kokouksessa Nato päätti kahdesta pääperiaatteesta:

1. Naton resursseja voidaan käyttää operaatioissa toissijaisesti, jos Nato ei ole ensin itse päättänyt niitä käyttää.

2. Päätös Naton resurssien käytöstä muualla tulee olla yksimielisesti hyväksytty (ei siis edes vain osallistujien suhteen hyväksytty).

Ranska olisi halunnut muuttaa edellämainittuja periaatteita, mikä olisikin ollut EU-turvatakuiden osalta keskeistä etten sanoisi välttämätöntä. Asiaa puitiin vielä Bukarestin kokouksessa 2008, jossa Yhdysvallat ja Iso-Britannia edelleen vastustivat Ranskan vaatimuksia. Vuotta myöhemmin Ranska taipui, palasi Naton ytimeen ja takaisin mukaan päätöksentekoon.

Ehkä artikla 42.7. olisi voitu saada ilman Suomen vaatimaa lisäklausuulia joidenkin maiden erityisluonteesta, mutta yhtä kaikki koska Nato ei ollut valmis tinkimään omasta päätöksenteko-oikeudestaan Nato-jäsenmaiden resurssien käytön suhteen, olisi EU:n turvatakuiden sotilaallinen osio ei-Nato-maiden osalta tarkoittanut joka tapauksessa paarialuokkaa.

Ahtisaaren tavoin ajattelen, että Suomen pitäisi olla mukana kaikissa niissä pöydissä, joissa Suomea koskevia asioita käsitellään. Toistaiseksi Suomi ja Ruotsi ovat päässeet mukaan Nato-kokouksiin silloin, kun se on kaikille Nato-jäsenmaille sopinut. Nato on keskeinen toimija Itämeren ja koko Skandinavian turvallisuuden kannalta jo yksin Norjan, Tanskan ja Baltian maiden jäsenyyksien myötä. Jos Ruotsi päättäisi liittyä Suomen ratkaisusta riippumatta, muuttuisi turvallisuuspoliittinen tilanteemme jokseenkin sietämättömäksi (ks.  Arvio Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista 2016). Toivomisen varaa jättää sekin ratkaisu, jossa Suomi liittyisi ja Ruotsi ei.

Sodankäynnin historiassa on usein ollut tilanteita, jolloin on kuviteltu, että sodankäynti olisi jotenkin olennaisesti muuttunut. Milloin on väitetty, ettei perinteistä rintamasotaa enää käytäisi tai milloin ilmavaikutus tekisi panssarikaluston tarpeettomaksi. Ukrainan sota on kuitenkin taas osoittanut, että sotaa käydään edelleen hyvin samalla tavalla kuin 80 vuotta sitten. Aseteknologiat ovat vain kehittyneet ja jonkin verran uutta teknologiaa on tullut vanhan rinnalle. Edelleen Ukrainasta voidaan todeta, että sodankäynnin materiaalintarve on valtava!

Suomen armeija voi kyllä ylläpitää riittävää miesvahvuutta (ylikin), muttei ikinä sellaisia a-tarvike ym. varastoja, joilla käydä sotaa Venäjää vastaan paria viikkoa pitempään. Se ei vain ole mahdollista. Tarvikkeiden ja materiaalin hyllyikä tulee vastaan tai uusimiskustannukset nousisivat liiaksi. Tämä tarkoittaa, että puolustusvoimien kriisinajan materiaalihankinta ja tuki tulee varmistaa. Joskus on pohdittu sitäkin, miksi Suomi ei yksinkertaisesti säästä vanhoja vaunuja tai muita aseita vaan ne mieluummin romutetaan. Syy tähän on niiden tarkoituksenmukaisen ylläpidon ja säilytyksen käyttökuntoisena kustannukset. Määrä ei siinä korvaa laatua. Sama koskee niin taistelupanssarivaunuja kuin hävittäjiäkin. Parempi, että niillä hävittäjälentäjillä, jotka saadaan koulutettua, on parhaat mahdolliset työkalut.

Joku voisi todeta, että saahan Ukrainakin nyt kaikkea. Saa, ja paljon saakin, mutta ei kuitenkaan kaikkea pyytämäänsä. Hyvä ajatusleikki on sekin, mikä tilanne olisi, jos samaan aikaan esimerkiksi Valko-Venäjä hyökkäisi Puolaan. Veikkaan, että asevirta Ukrainaan jos ei nyt kokonaan tyrehtyisi niin ainakin vähenisi merkittävästi. Näistä syistä en lainkaan ymmärrä, miksi Suomen pitäisi nyt kynsin hampain säästellä aseitaan itselle. Ei ne kumminkaan riitä, jos sota tänne laajenee. Nyt pitää saada maksimaalinen tuhovoima Ukrainalle jotta Suomen ainoan potentiaalisen vihollisen resurssit kuluvat. Virossa tämä on ymmärretty.

Edellä olevasta johtuen on mielestäni selvää, että puolustuksen resurssien riittävyys kaikissa olosuhteissa on sen uskottavuuden kannalta keskeistä. Kyky tuottaa merkittävä vastavoima ei vielä tuota riittävää kynnystä hyökkääjälle, jos tämä tietää, että alkuun tulee tappioita, mutta parissa viikossa puolustuksen paukut ĺoppuvat.

Tuoreessa turvallisuuspoliittisen selonteon täydennyksessä todetaankin sivuilta 42-43 "Tätä voidaan tulkita siten, että jos Natoon kuulumaton maa tekee kriisiajan huoltovarmuusyhteistyöhön liittyvän sopimuksen Naton jäsenvaltion kanssa, sopimuksen soveltaminen on aina toissijaista Naton jäsenmaiden samanaikaisiin tarpeisiin nähden."

Tiivistettynä keskeiset syyt Nato-jäsenyydelle ovat:

1. Nato on merkittävä toimija Itämeren turvallisuuspolitiikassa. Nato-jäsenenä olemme mukana meitä koskevassa päätöksenteossa.

2. Nato tuottaa merkittävän lisäkynnyksen hyökätä sen jäsenmaahan, koska Artikla 5:n mukaisesti hyökkäys kohdistuu de facto kaikkiin jäsenmaihin.

3. Vaikka hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa saisi liittolaisiltaan vain materiaalista tukea ja tiedustelutietoa, sekin riittää pidentämään maan kykyä puolustautua hyökkääjää vastaan huomattavasti.

Vasta-argumentteja Sami Laaksosen näkemiin syihin hylätä Nato-jäsenyys

Sami Laaksonen on mielestään keksinyt 10 hyvää syytä hylätä Nato-jäsenyys. Käydäänpä ne lyhyesti lävitse:

1. On totta, että ilman yhtään asetta ei todennäköisesti olisi sotiakaan (vaikea tosin kuvitella maailmaa ilmaan kiviä ja keppejä). Yksipuolinen aseistariisunta ei kuitenkaan koskaan voi estää sotaa syttymästä. Nato on puolustusliitto, ei sotilasliitto.

2. Yhdysvalloilla on maailman mahtavin armeija eli kyllä - siinä mielessä se on myös maailman vaarallisin valtio. Yhdelläkään maalla ei kuitenkaan ole Natossa yksin määräysvaltaa, vaan kaikki toiminta voi perustua vain kaikkien jäsenmaiden yksimielisiin päätöksiin. Jokaisella maalla on myös historiassaan ollut huonoa harkintaa - Suomellakin - menneisyys ei sellaisenaan ole tae tulevasta. Nato ei ole olemassa ylpeilläkseen USA:n historialla.

3. Suomi ei ole ollut puolueeton yli neljännesvuosisataan. Nato ei tähän tuo merkittävää muutosta. Natosta on myös täysin mahdollista erota. Yksikään maa ei tähän mennessä ole näin toiminut, mutta useampikin Nato-maa on omasta tahdostaan jättäytynyt pois toiminnasta eripituisiksi ajoiksi. Toisin on EU-jäsenyyden osalta. Iso-Britannia on toistaiseksi ainoa EU:sta eronnut eikä sitä prosessia voi todellakaan kutsua kivuttomaksi - keskenkin vielä. Suomen kannalta ratkaiseva päätös tehtiin siis liityttäessä EU:iin.

4. Muutos yleisessä mielipiteessä on seurausta Ukrainan sodan esiin nostamista olennaisista arviointivirheistä suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa, ei tunteista sinänsä. Näin ollen väite tunneperusteisesta päätöksestä on lähtökohtaisesti väärä. Puolustusliitto ei tarvitse vastinparikseen toista puolustusliittoa, kuten Varsovan liitto aikanaan oli. Varsovan liitto oli myös näistä kahdesta ainoa, joka aloitti hyökkäyssotia - tosin vain omiin jäsenvaltioihin.

5. Jos tunnesyyt ovat vääriä syitä liittyä Natoon ovat ne vääriä myös perustella liittoutumattomuutta. Suomen länsimaalaisuuden aste ei ole syy liittyä tai olla liittymättä. 

6. Päätös on kauaskantoinen, siitä ei toki pääse mihinkään. Naton edellyttämä yksittäisen maan panostus on 2% BKT:sta puolustusmenoihin. Suomi kantaa oman osansa yhteisistä puolustussuunnitelmista. On kuitenkin erittäin vaikea nähdä, mikä olisi se meidän näkökulmastamme oikeutettu (so. emme kokisi tarvetta tai velvoitetta auttaa) Venäjän invaasio Baltiaan, josta syystä meidän tulisi pitäytyä liittoutumasta. Jos Viroon, Latviaan tai Liettuaan hyökätään, Suomi on mitä suurimmassa määrin vaarassa itsekin ja eskalaatiota on vaikea välttää. Venäjä ei kuitenkaan sen kynnyksen yli mene. Nato on kuitenkin myös 29 muuta maata Yhdysvaltain ohella, mikä tarkoittaa, ettei Yhdysvaltain presidentillä ole ratkaisevaa merkitystä Naton toimivuudelle. Epävakaita ja arvaamattomia valtionpäämiehiä voi olla muuallakin kuin Yhdysvalloissa - joskus myös diktaattorin asemassa.

7. Gustav Hägglundin näkemys mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksesta maanpuolustustahtoon on puhdasta spekulaatiota. Yleinen asevelvollisuus Nato-maassa on harvinaisuus. On kuitenkin huomattava, että asevelvollisuusarmeijamme puolustusvelvoite koskisi Naton jäsenenäkin yksin Suomea. Suomen armeijasta ei tule osa yhteistä Nato-armeijaa, koska sellaista ei ole olemassa. Jäsenmailla tulee olla erilliset ammattisotilas- tai sopimussotilasjoukot, joita maat itsenäisesti voivat osoittaa yhteisesti päätettyihin operaatioihin.

Nato ei laajene - sillä ei ole siihen työvälineitä, halua eikä sopimukseen perustuvaa tarkoitusta. Suvereenit valtiot voivat halutessaan hakea jäsenyyttä, eikä jonkin toisen valtion mielipide asiasta voi siihen vaikuttaa ilman, että tuo toinen valtio silloin tosiasiallisesti loukkaisi jäsenyyttä hakeneen suvereeniutta.  Nato ei uhkaa ketään, koska se ei ole hyökkäys- vaan puolustusliitto. Jos yksittäisen valtion varautuminen ulkoisilta turvallisuusuhkilta katsottaisiin toista valtiota uhkaavaksi olisimme hyvin lähellä tulkintaa, että suurvalloille pitäisi sallia mielivaltainen veto-oikeus suvereenien naapuriensa päätöksiin, turvallisuuspolitiikkaan, armeijan vahvuuteen sekä valtiosopimusoikeuteen.

Mitä tulee kahdenvälisiin suhteisiin, niin on hyvin vaikea nähdä, miten Suomi voisi niitä omalla toiminnallaan yhtään enää heikentää verrattuna siihen, kuinka tosiasiallisesti Venäjä yksin on niitä heikentänyt. Osana Euroopan Unionia Suomi ei voi sooloilla pakotteissa, jotka kaiken lisäksi ovat erittäin perusteltuja. Pakotteita ei tule purkaa ennen kuin sota Ukrainassa on päättynyt Ukrainaa tyydyttävällä tavalla sisältäen riittävät korvaukset.

8. Teoriassa Nato voi hylätä Suomen hakemuksen, mutta mikä peruste olla hakematta tämä oikeastaan on? Jokainen jäsenmaa päättää hakemuksesta itsenäisesti. Yksittäisellä jäsenmaalla on kuitenkin varsin korkea kynnys hylätä hakemus ellei siihen ole painavia perusteita. Naton "avoimet ovet" on kuitenkin liittokunnan yhteisesti muodostama kanta ja siitä poikkeaminen vaikuttaisi myös jäsenyyden hylänneen maan omaan asemaan ja rooliin järjestössä. Pienillä jäsenmailla ei ole välttämättä varaa joutua isojen jäsenmaiden epäsuosioon varmistaakseen oman armeijansa tiedonvaihdon ja materiaalihankinnat. Yhdysvallat on tässä kohdassa tietysti erityisasemassa, koska kokonsa ja merkityksensä tähden voi tehdä päätökset täysin itsenäisesti. Nato-yhteensopivan maan jäsenhakemuksen hylkääminen olisi kuitenkin sama kuin kääntäisi selkänsä Natolle, mikä monessa mielessä olisi de facto koko liiton lamauttava ratkaisu. 

Jos ei veikkaa ei voi voittaa.

9. Pohjoismainen puolustusyhteistyö - ainakaan turvatakuiden tasolla - ei ole mahdollista samasta syystä kuin EU:n artikla 42.7 ei lopulta tullut sisältämään sotilaallisia turvatakuita. Nato-maat eivät voi Nato-sopimuksen rajoituksista johtuvin syin tehdä sitoumuksia, jotka voisivat johtaa Naton osapuoleksi. Kannattaa tutustua Naton artikloihin 4 ja 8. Ei-Nato-maan saama apu tai tuki Nato-maalta on aina alisteinen Naton päätöksille ja ratkaisuille. Tämä jättää Suomen kaksin Ruotsin kanssa. Ruotsi yksinään ei voi tarjota Suomelle laajaa materiaalista tukea, joka sodaksi eskaloituneessa konfliktissa olisi välttämätöntä. Taustalle tarvittaisiin Yhdysvallat jonkinlaisella lend-lease-tyyppisellä sopimuksella. Siinäkin olisi kuitenkin suuri riski, jos Nato ajautuisi konfliktiin mukaan. Suomi ja Ruotsi putoaisivat heti paarialuokkaan avunsaajien joukossa. 

Aseteollisuus hyötyy aina kun aseita ostetaan. On varmaan hyvä huomata, että Suomi on ostanut varsin mittavat määrät amerikkalaisia koneita ja tarvikkeita tähänkin asti - ihan ilman Nato-jäsenyyttä. Nato-jäsenyys ei edellytä nostamaan panostuksia merkittävästi. Nato-mailla on myös paljon eurooppalaista tuotantoa, mikä ei välttämättä nyt Naton ulkopuolella ole samalla tavalla Suomen hankittavissa.

10. Samasta hallitusohjelmasta: Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden hakea Natojäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristö muutokset huomioon ottaen.

Lukuvinkki: Josef Mengele - Elämä ja teot

Helsingin sanomat tarjoaa osana digitaalisia palveluitaan kirjaston, jossa on mahdollisuus lukea ilmaiseksi "viikon kirja". Viikolla 43 tuo kirja sattui olemaan Gerald L. Posnerin ja John Waren Josef Mengele - Elämä ja teot (Minerva 2017).

Tämän natsin ja sotarikollisen nimi ja maine on saanut myyttiset mittasuhteet eikä vähiten siksi, ettei hän koskaan joutunut oikeuden eteen vastamaan teoistaan. Nämä teot eivät kuitenkaan tässä elämäkertakirjassa ole - alaotsikosta huolimatta - mitenkään merkittävässä osassa, vaikka Auschwitzin vuodet läpi käydäänkin ja ehkäpä hyvä niin.

Kirjan mielenkiintoisempi anti onkin oikeastaan kaikki se, mitä tapahtui sodan jälkeen eli miten Mengele onnistui pysymään tavoittamattomissa. Jälkikäteen tarkasteltuna taustalla ei ehkä niinkään ollut kyse suunnitelmallisuudesta tai piilottelussa tarvittavista taidoista, kuin pikemminkin vauraasta suvusta ja jossakin määrin aatteelle lojaaleista ystävistä - puhumattakaan paikoin silkasta ilmiömäisestä tuurista. Yksi vastuun välttämisen kannalta merkittävä yksityiskohta oli se, ettei Mengele - turhamaisuussyistä - suostunut ottamaan SS-miehillä tavallisesti ollutta veriryhmätatuointia, minkä seurauksena USA:n armeija, jonka hallussa Mengele hetken aikaa vuonna 1945 oli, ei tullut tarkistaneeksi, oliko Mengelen nimi etsittävien sotarikollisten listassa ennen kuin vapauttivat tämän.

Puhdasta tuuria edesauttoi kovasti myös se, että sotien jälkeen natsirikollisen jahtaamisesta tuli osittain myös oma teollisuudenalansa, jossa tehtiin sumeilematta businesstä niin pyrkimyksillä rikollisten kiinnisaamiseksi kuin erilaisten tekaistujen vihjeiden myymisestä toivorikkaille jahtaajille. Tätä puolta kirja valottaa varsin ansiokkaasti ja kuvatun toiminnan seurauksena Paraguayssa tiettävästi kuoli ainakin yksi syytön ihminen Mengeleksi oletettuna. Esimerkiksi Simon Wiesenthal on natsien sotarikoksiin liittyvän todistusaineiston keräämisessä ansioitumisen ohella ollut selvästi myös lahjakas tarinankertoja.

Merkittävässä osassa kirjassa on myös Mengelen günzburgilainen teollisuussuku ja perhesuhteet. Mengelen päiväkirjat ja aikaisempi kirjeenvaihto on kadonnut (tuskin sattumalta), mutta kirjan perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että ainakin 50-luvulla Josef Mengele on toiminut perheyrityksen edustajana Etelä-Amerikassa. Perhe järjesteli myös omistussuhteet veljesten kesken siten, ettei maanpakoon lähteneen Josefin osalta tulisi ongelmia - yritys jäi isän sekä veljien Karl ja Alois haltuun.

Josef Mengelen ensimmäinen puoliso ei halunnut lähteä Euroopasta ja avioero hoidettiin 1954. Myöhemmin suku järjesti Josefin uudelleen naimisiin edesmenneen veljensä Karlin lesken kanssa. Tämä esiintyi Argentiinassa jopa puhelinluettelossa omalla nimellään Martha Mengele. Sekään ei johtanut Josefin kiinni jäämiseen. Ensimmäisen avioliiton päättyminen tällä tavalla ja uusi avioliitto veljen lesken kanssa johti mm. siihen, että Josef Mengele tuli läheisemmäksi poikapuolensa Karl Heinzin kanssa kuin oman poikansa Rolfin kanssa. Suvun kanssa käydystä kirjeenvaihdosta muodostuu kuva ihmisestä myytin takana. Myytti tässä tapauksessa ei tarkoita, etteikö Mengelen rikokset olisi olleet todellisia vaan sitä vääristynyttä kuvaa, jonka mukaan hänellä olisi ollut joukko vartijoita ellei jopa yksityisarmeija koiravartioineen viidakon kätköissä olevan salaisen palatsinsa turvana.

Sekä avioerossa että myöhemmin oikeuskäsittelyssä, jossa Mengelen tohtorinarvojen menetystä käsiteltiin, oli tällä luonnollisesti myös edustaja, mutta siitä huolimatta mieheen ei päästy käsiksi. Yksi merkittävimmistä virheistä oli, että Paraguayn johdon ja erityisesti presidentti Stroessnerin haluttomuus luovuttaa maan kansalaisuuden vuonna 1959 saanut Mengele ja sen sijaan kiistää miehen maassaolo, tulkittiin varmaksi merkiksi siitä, että Mengele edelleen asui Paraguayssa ja maan ylimmän johdon suojeluksessa. Tosiasiassa Mengele oli muuttanut Paraguaysta Brasiliaan jo 1960 ja eli siellä väärän henkilöllisyyden turvin. Henkilökorttinsa tälle antanut Wolfgang Gerhard asui Itävallassa, jossa hoiti sairasta vaimoaan ja poikaansa - Mengelen ja suvun rahoittamana.

Vuosien aikana Josef Mengelen kiinnisaamiseen johtavista vihjeistä luvatut palkkiot nousivat peräti 3,5 miljoonaan dollariin, joskin niihin liitettiin mitä omituisimpia ehtoja, joiden johdosta olisi ollut hyvin epätodennäköistä, että kukaan olisi pystynyt niitä kaikkia lunastamaan. Toisaalta palkkiot alkoivat toden teolla nousta vasta, kun Mengelen elämä oli jo päättynyt eräällä brasilialaisella uimarannalla kesken uinnin iskeneeseen toiseen aivoinfarktiin ja hukkumiseen.

Suvun intressien ja Mengeleä suojelleiden ja piilotelleiden ihmisten varjelemiseksi tieto kuolemasta pidettiin ja se pysyi salassa yli kuusi vuotta. Pakoilunsa aikana hän kirjoitti omaelämäkerran ja kokoelman evoluutiota koskevia lähinnä pseudotieteellisiä kirjoituksia. Tutkijana Mengele vaikuttaa olleen korkeintaan keskinkertainen (huolimatta kahdesta tohtorintutkinnosta), pahasti päähänpinttymiensä ja ennakkokäsityksiensä vanki. Mengelen saaminen oikeuden eteen olisi varmasti merkinnyt paljon hänen uhreilleen, mutta kuinka paljon parempi paikka maailma olisi ollut, jos Mengele olisi hirtetty Nürnbergissä 1946. Miehestä muodostunut myytti toisaalta piti sotarikosasiaa ja juutalaisten kohtaloa esillä läpi vuosikymmenten ja auttaa meitä tulevaisuudessakin muistamaan, mitä silloin tapahtui.

Varo mitä toivot

Vanha viisaus kuuluu: "Varo mitä toivot". Se lausutaan usein tilanteessa, jossa jonkin asian toteutumista niin kovasti toivoo, muttei välttämättä tule ajatelleeksi, onko se ihan sitä, mitä luulee sen olevan - ja se saattaa toteutua! Kirjallisuudessa tämä tunnetaan Apinan kätenä samannimisen novellin mukaan.

Antti Rinne toivoi suomalaisten ryhtyvän synnytystalkoisiin. On aika paljon tutkimusnäyttöä siitä, että väestönkasvu - pelkästä syntyvyydestä puhumattakaan - ei välttämättä korreloi talouskasvun kanssa. Talouskasvu taas tunnetusti on kyllä yhteydessä kaikkeen hyvään ja tavoiteltavaan.

Rinne lainasi vanhaa sodanjälkeistä slogania "neljäs isänmaalle", mutta totesi, että puoletkin olisi huomattava parannus. Otetaan siis laskelmien pohjaksi tuo eli kaksi lasta per perhekunta. Keskimääräinen lapsiluku on koko 2000-luvun ollut hieman päälle 1,8 eli siihen tarvittaisiin 10% korotus. Tämäkin antaa vähän turhan ruusuisen kuvan laskevasta trendistä. Kokonaishedelmällisyysluku kertoo, kuinka monta lasta syntyisi keskimäärin, mikäli kukaan nainen ei kuolisi ennen hedelmällisen ikänsä loppua. Vuonna 2014 (n. 58 000 syntynyttä lasta) kokonaishedelmällisyysluku oli 1,71, mutta arvio vuodelle 2015 oli enää 1,64 (n. 55 000 syntynyttä lasta). Tällä hetkellä vuosittain syntyy enää n. 50000 lasta. Kahden lapsilukuun pääsemiseen tarvittaisiin paluu jokseenkin 70-luvun lopun syntyvyyksiin eli n. 65 000 lapseen. Jotta sinne päästäisiin nopeammin kuin 20-30 vuodessa, niin toki tarvittaisiin selvästi tätäkin suurempia lukuja suurten ikäluokkien malliin. Heidän voidaankin ajatella olevan seurausta tuosta "neljäs isänmaalle" -politiikasta.

Jos kuitenkin tyydytään tarkastelemaan tuota tasoa 65000 syntynyttä vuodessa, sekin edellyttäisi 15000 synnytystä vuodessa enemmän kuin nyt. Se tarkoittaisi todennäköisesti 30% kustannusten kasvua vanhempainvapaiden kustannuksiin ja todennäköisesti olisi pois myös kokonaistyöpanoksesta jota mm. kiky-sopimuksin on yritetty nostaa.

Mitä nuo vuosittain syntyvät 15000 lasta enemmän sitten tarvitsisivat? Monta uutta päiväkotia. Voisi tietysti ajatella, että laskevan syntyvyyden takia tyhjilleen jääneitä päiväkoteja voitaisiin ottaa uudelleen käyttöön, mutta globaali megatrendi nimeltä kaupungistuminen - joka etenee, vaikka Mauri Pekkarinen sanoisi mitä - on johtanut siihen, että ne päiväkodit tyhjenevät maaseudulla ja pienemmissä kaupungeissa suurten kaupunkien painiessa jo nyt alati kasvavan päivähoitotarpeen kanssa laskevasta syntyvyydestä huolimatta. 30% syntyvyyden kasvu todennäköisesti kohdistuisikin mitä enemmässä määrin juuri kaupunkien ongelmaksi ja moninkertaistaisi uusien päiväkotien tarpeen parin-kolmen vuoden kuluessa syntyvyyden nousun alkamisesta. Toki tällä olisi lyhyellä tähtäimellä työllistävä vaikutus niin rakennuspuolella kuin sitten myöhemmin lastentarhanopettajien ja -hoitajien ammattikunnassa. Ongelma jatkuu päivähoidon jälkeen samanluonteisena esi- ja perusopetuksessa ja aikanaan sitten myös ammattiopetuksessa.

Suomen ongelma laajassa kuvassa on huoltosuhteen kohtalaisen raju heikkeneminen viime vuosina. Tähän on tietysti osaltaan syynä niin sotien jälkeiset suuret ikäpolvet kuin viimeisen 20-30 vuoden aikana tapahtunut jatkuva syntyvyyden lasku. Siihen lääkkeeksi on kuitenkin erinomaisen vastuutonta ehdottaa lääkettä, joka entisestään heikentää huoltosuhdetta seuraavan 20 vuoden aikana. Talouskasvua synnyttäviä vaikutuksia syntyvyyden nostamisesta kun on käytännössä tarjolla vasta näiden uusien suurten ikäpolvien siirtyessä työelämään 20-25 vuoden kuluttua. Tuossa ajassa suuri osa ongelmasta poistuu joka tapauksessa suurten ikäluokkien alkaessa siirtyä kalmistoihin.

Lyhyellä tähtäimellä - ja miksei pitkälläkin - yksi ratkaisu väestörakenteen korjaamiseksi on maahanmuutto. Hyvä asia on, että työn määrä ei ole vakio vaan se korreloi varsin vahvasti väestömäärän kanssa. Työttömyyttä ei aiheuta se, että työikäisiä on liikaa vaan pikemminkin se, että työmarkkinoilla tarve ja tarjonta eivät kohtaa toisiaan. Työperäinen maahanmuutto voi tarjota lääkkeen tähänkin vaivaan.

Ei ole siis mitään syytä toivoa syntyvyyden nousua tai kannustaa suomalaisia synnytystalkoisiin. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa syntyvyyteen vaikuttaa moni tekijä, erilaiset elämäntilanteet ohjaavat erilaisiin ratkaisuihin eikä vanhemmuus tai lasten lukumäärä läheskään aina edes ole oma valinta. Tällaisista puheista ylipäänsä on monella täysi oikeus loukkaantua.

Erityistä tukea tarvitsevien palveluissa korjattavaa

Espoossa on monta tahoa, joista muodostuu kehitysvammaisten tai erityistä tukea tarvitsevien lasten palveluja tarjoava kokonaisuus. Yhtäältä kehitystä ja tuen tarvetta selvittää ja seuraa Espoon kehitysvammaisten kuntoutusyksikkö EKKU, toisaalta sosiaali- ja terveystoimen alla oleva vammaispalvelut, unohtamatta sivistystoimen palveluita eli kehitysvammaisille ja erityistä tukea tarvitseville lapsille tarjolla olevia erilaisia koulumuotoja. Nämä kolme eivät viesti keskenään mitä tulee niiden toimintaan ja ohjeisiin. Erityistä tukea tarvitsevat lapset hyötyvät ohjatusta iltapäivätoiminnasta ja lääkäri usein lausuukin asiasta kuntoutussuunnitelmassa - siinä mainitut toimenpiteet ja terapiat ovat kehitysvammalain mukaista erityishuoltoa joka on aina maksutonta.

Espoo on keskittänyt IP-kerhot siten, että kullakin koululla on yksi tuottaja. Joissakin kunnan oma, mutta yhä useammin yksityinen yritys. Toisaalta IP-kerhopaikka tulee hakea oppilaan oman koulun IP-kerhosta. Erityistä tukea tarvitsevat lapset ovat harvoin lähikoulussa eli he tarvitsevat koulukyytejä – Espoo maksaa kaksi matkaa päivässä. Ne riittävät vain jos IP-toiminta on omalla koululla.

Erityistä tukea tarvitseville lapsille on tärkeää, että IP-kerhopaikka on tuttu ja sinne siirtyminen helppoa, minkä lääkärikin on yleensä lausunnossaan todennut. Vammaispalveluja on ohjeistettu, että kaupunki maksaisi vain omista IP-kerhoistaan. Jos koululla ei ole kaupungin IP-kerhoa, pitäisi hakea muualta kuin omalta koululta vastoin lapsen etua!

Joko oppilaan pitää hakea paikkaa, johon maksusitoumusta ei saa tai joka ei ole lapsen edun mukainen ja johon ei saa kuljetusta. Kuntalaiset asettuvat eri asemaan sen mukaan, missä asuvat tai mitä koulua lapsi käy. Tämä on väärin! Suunnitelmat ja ohjeet pitää olla kaikilla tiedossa hyvissä ajoin, jotta niistä voidaan lausua ja tarvittaessa muuttaa.

Yhtenä rikkana rokassa on myös KELA:n toiminta. Aiemmin KELA muistutti asiakastaan esimerkiksi päättymässä olevasta vammaistuesta toimittamalla hakemuslomakkeen hyvissä ajoin jatkon hakemiseksi. Nykyään näin ei enää toimita, vaan lakisääteisesti tukeen oikeutetun on huomattava itse hakea sitä ajoissa. KELA tosin maksaa takautuvasti tukea puolen vuoden ajalta, jos se ehtii katketa, mutta monella tuen saajalla ei olisi varaa odotella päätökseen kuluvaa kahta kuukautta  virheen huomaamiseen (tuen tulo loppuu) menevän yhden kuukauden lisäksi.

Sähköinen äänestäminen - uhka vai mahdollisuus?

Into sähköiseen äänestämiseen on lopahtanut Euroopassa. Suomessa valtioneuvosto syksyllä patisti oikeusministeriötä selvittämään sähköistä äänestämistä kaikissa vaaleissa. Minuakin YLE FST haastatteli TV-uutisiinsa asian tiimoilta. Korostin silloin kahta syytä, jotka tosiasiallisesti estävät sähköisen äänestämisen käyttöönoton, jos nykyisen vaalijärjestelmän taso halutaan säilyttää.

Kotoa käsin sähköisen järjestelmän avulla äänestettäessä itse äänestystilannetta ei voida käytännössä mitenkään valvoa. Olennaista on, että ääntään on antamassa oikea henkilö ja hän on yksin siinä tilassa, jossa äänensä antaa. Jos tästä luovutaan, kasvaa merkittävästi riski siitä, että äänestäjää painostetaan äänestämään tietyllä tavalla. Toisaalta jos äänestämiseen voi käyttää pankkitunnuksia tai jotakin henkilökorttia, johon voi olla syystä tai toisesta jollakin muulla pääsy, ei välttämättä voida olla varmoja siitäkään kuka ylipäätään äänesti. Vaikkapa Viron käyttämässä järjestelmässä äänestäjä tämän todennäköisesti huomaisi ja voisi itse asiassa myös kirjata uuden äänen, mutta entäpä, jos tämä henkilö olisi halunnut jättää kokonaan äänestämättä?

Toinen ja olennaisesti merkittävämpi este on se tosiasia, että vaalijärjestelmä toimii vain, jos siihen voidaan luottaa. Nykyinen järjestelmä luotiin aikana, jolloin ei ollut minkäänlaista keskinäistä luottamusta. Sellaisessa tilanteessa on tärkeää, että jokainen osallistuva henkilö ymmärtää täysin, miten vaalijärjestelyt toimivat ja jokainen voi osaltaan myös varmistua siitä, ettei kukaan yritä vaalivilppiä - tai jos yrittäisi, niin siitä jäisi hyvin pian kiinni.

Sähköiseen järjestelmään kuuluu olennaisena osana sellainen valuvika, että jo lähtökohtaisesti se edellyttää luottamusta järjestelmän toimittaneeseen ja sitä hallinnoivaan tahoon. Rauhallisina aikoina ja länsimaisessa sivistysvaltiossa tällainen tila saattaa jopa hetkittäin ollakin, mutta vaalijärjestelmän kohdalla vaatimukset määräytyvät huonompien aikojen mukaan. Jos yhteiskuntajärjestyksessä tapahtuu muutos epävakaisempaan, menetetään samalla edellytykset päättää siirtymisestä toisenlaiseen vaalijärjestelmään.

Sähköisen äänestämisen haasteita on toki monia muitakin, joista monet tietysti on teknisesti ratkaistavissa, mutta ei välttämättä taloudellisesti järkevällä tavalla. Edellä kuvatut kaksi ongelmaa sen sijaan on todennäköisesti ratkaisemattomissa. Ensin mainittua eli äänestysympäristön valvontaa voitaisiin tietysti yrittää teknisesti toteuttaa kotioloissakin, mutta se monimutkaistaisi järjestelmää hurjasti tekemättä siitä ehkä sittenkään täysin aukotonta. Tästä myös seuraa, että toisen ongelman ratkaisuyritys olennaisesti pahentaisi toista ongelmaa eli käytetyn vaalijärjestelmän ymmärrettävyyttä.

Edellisestä voisi päätellä, että vastustan sähköisen äänestyksen käyttöönottoa, kuten kaikki muutkin tietämäni asiantuntijat. Näin onkin ainakin mitä tulee henkilövaaleihin. Sähköisellä äänestyksellä voisi olla kuitenkin käyttöä muissa äänestyksissä eli asiakysymyksissä - vaikkapa vain neuvoa-antavana. Neuvoa-antava siksi, että mahdollisten äänestykseen liittyvien epäselvyyksien ilmettyä päätöstä ei olisi sidottu saatuun tulokseen. Asiakysymyksissä myös motivaatio tuloksen manipulointiin on todennäköisesti pienempi, koska käsillä on kulloinkin vain yksi päätös. Henkilövaaleja manipuloimalla on mahdollisuus saavuttaa koko vaalikaudeksi halutunlainen päätöksentekoelin, jolloin motivaatio ja käytettävissä olevat resurssit ovat sen mukaiset. Toisaalta, jos vaalikaudelle osuu vaikkapa kymmenenkin kansanäänestystä asiakysymyksissä, tarvittaisiin samaan lopputulokseen kymmenkertaiset resurssit.

Sveitsi on sähköisen äänestämisen pioneereja ja siellä järjestetään säännöllisesti sitovia äänestyksiä asiakysymyksissä. Sveitsissä on järjestetty kansanäänestys mm. perustulon käyttöönotosta.

Yllätys Espoon kuntavaaleissa - jo ennen itse vaaleja

Ensimmäinen yllätys Espoon kuntavaaleissa 2017.

Kurt Byman on tainnut liki koko valtuustouransa olla ollut sitoutumaton (milloin kenenkin listalla), mutta perussuomalaisten listalla ollessaan on omalla persoonallaan tuonut kohtalaisen äänisaaliin. Edelliskertaista yli 400 ääntäkin on pidettävä erinomaisena tuloksena. Miten sitten tällainen ulosajautuminen on päässyt tapahtumaan ja onko perussuomalaisissakaan täysin tiedostettu, mikä merkitys Bymanilla äänien tuojana on, jäänee myöhemmin nähtäväksi. Oma käsitykseni on, että Byman on kerännyt erityisesti sellaisia ääniä, jotka herkästi jäävät nukkuvien puolueeseen, jos kukaan tarjolla olevista ehdokkaista ei sytytä.

Aivan merkityksetön ei ole myöskään artikkelissa mainittu edesmennyt Seppo Sonkerikaan (jonka nimen olisivat kyllä voineet kirjoittaa oikeinkin). Vaikka valtuustopaikka irtosikin espoolaisittain pienellä vain n. 200 äänen potilla, niin Seppo oli kuitenkin erittäin asiallinen poliitikko ja nuo kaksisataa ääntäkin saattaa jäädä perussuomalaisilta saamatta. Soini sitten oma lukunsa.