Hyvä paha yksityistäminen

Harva sana on saanut kuntapolitiikassa niin paljon palstamillimetrejä, kuin yksityistäminen. Tässä kontekstissa tarkoitan yksityistämisellä kunnan tarjoamien palvelujen ostamista ulkopuolelta oman palvelutuotannon sijaan - ammattipiireissä tämä liikkuu myös nimellä outsourcing, jota myös yritykset harrastavat. Yrityksien kohdalla ei tietenkään puhuta yksityistämisestä vaan ulkoistamisesta. Määritelmän mukaan yksityistämisessä kunta luovuttaa palvelutuotannon yksityisen hoidettavaksi ja ulkoistamisessa ostaa palvelun yksityiseltä. Efektiivisesti kyse on pitkälti samasta asiasta. Voidaan sanoa, että ulkoistaminen on yksityistämisen esiaste.

Kunta voi yksityistää palvelujaan monella tavoin. Yksi esimerkki on surullisenkuuluisa Espoon sähkön myynti, jossa kaupunki siis luopui omasta sähköyhtiöstä. Tämä yksityistäminen sai muualta oikeistolta erityistä kiitosta ideologisesta oikeaoppisuudesta. Sittemmin siirtoa ei ole kehunut oikein kukaan. Rohkeimmat ovat esittäneet, että emme vielä tiedä, mitä kaikenlaista lisäinvestointia energiayhtiöt joutuvat vielä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun nimissä tekemään. Lottovoittoa odotellessa lienee kuitenkin parempi tunnustaa, että eihän se hyvin mennyt.

Hieman toisenlaista yksityistämistä on taas tapahtunut mm. kirjastojen kohdalla. Omista kiinteistöistä on luovuttu ja kirjastojen toiminta on siirretty trendikkäästi uusien kauppakeskuskompleksien uumeniin hyvien liikenneyhteyksien ääreen. Näin käyttäjän näkökulmasta on hienoa, että kirjastokäynti on helposti integroitavissa kaupassa käynnin yhteyteen ilman mutkia matkaan, mutta voisin kuvitella, että näiden kauppakeskusten tilavuokrat ovat aivan erilaisia numeroita, kuin omien olemassaolevien kiinteistöjen ylläpitokulut. Myönnetään toki, että paljon niihinkin voi halutessaan laittaa.

Mikä siinä yksityistämisessä/ulkoistamisessa on sitten niin hankalaa? Oman palvelutuotannon kustannusten laskeminen ja niiden vertaaminen ostopalveluun on monimutkainen tehtävä. Kaiken lisäksi pitää pilkulleen tietää, mitä pitää muistaa tilata, jotta vastaava palvelutaso saavutettaisiin. Itse ainakin olen kuullut tarinan eräästä kaupungista, joka kilpailuttaessaan talvista lumen aurausta unohti tarjouspyynnöstä lumen poisajon sillä seurauksella, että halvimpana vaihtoehtona tultiin epähuomiossa valinneeksi palveluntarjoaja, joka ei tätä palvelua ollut tarjouksessa hinnoitellut (mitenkäs se muuten niin edullinen olisi ollutkaan). Tästä tietysti seurasi se, että kulut moninkertaistuivat, kun todellisuuteen heränneet päättäjät joutuivat tilaamaan erikseen lumenajon - lumesta kun ei yleensä muuten pääse eroon ennen kevättä.

Toinen asia, joka helposti unohtuu, on oman palvelutuotannon kapasiteetin ja käyttöasteen merkitys vertailua tehtäessä. Voidaan ajatella esimerkiksi siten, että terveydenhuollossa suuren yksikön tuottamat palvelut sietävät enemmän kausivaihteluja ja kysynnän epätasaisuutta. Mitä enemmän kokonaisuuksia teetetään ostopalveluna, sen pienemmäksi oma palvelutuotannon kapasiteetti tulee, mutta tällä ei olekaan välttämättä suoraa muutosta palvelutarpeen vaihteluun.

Näin julkinen terveydenhuolto toimii mainiosti yksityisen terveydenhuollon puskurina siten, että palveluntarjoaja saa kunnalle myymänsä palvelun käyttöasteen korkeaksi ilman tarvetta sopeutua suuriin kysynnän muutoksiin. Tästä seuraa tietysti se, että kunnan oma palvelutuotanto vaikuttaa entistä tehottomammalta ja kustannukset per suorite nousevat.

Siksi onkin syytä miettiä tarkkaan, mitä palveluja kunta voi ulkoistaa. Helppoa on tietysti ulkoistaa joku tietty rutiinisuoritus (vaikkapa tekonivelleikkaukset), jolle on helppo lyödä suoritekohtainen kustannus ja jonka nimenomaan tähän operaatioon erikoistunut yksityissairaala suorittaa nopeasti ja takuuhintaan. Mihin tässä sitten voidaan mennä vikaan? Laskelmasta voi unohtua se tosiasia, että terveydenhuollon peruskapasiteetista maksetaan joka tapauksessa - oli resurssit käytössä tai ei. Ostopalvelu tulee todella kalliiksi, jos operaatiosta maksetaan yksityiselle sairaalalle ja samaan aikaan omassa terveydenhuollon yksikössä vastaavan koulutuksen saanut hoitaja tai lääkäri istuu toimettomana. Kaiken tämän lisäksi oma palvelutuotannon rakenne menee vinksalleen, kun rutiinisuoritukset (helposti ennustettavat ja hinnoiteltavat) poistuvat omista suoritteista ja jäljelle jää vain liuta erityistapauksia, komplikaatioita tai kalliita jatkohoitoja. Jos tämänkin jälkeen vielä verrataan omien palvelujen ja ostopalvelujen hintaa per suorite, niin ei ole ihme, jos ostopalvelu vaikuttaa jopa halvalta!

Milloin sitten kunnan on syytä tosissaan harkita jonkin palvelun teettämistä ostopalveluna? Erityisesti silloin, jos tietyllä alalla on selvä tilapäisen lisäkapasiteetin tarve. Tällainen voisi olla vaikkapa seutukunnalle osuva tragedia tai kriisi, joka edellyttää psykologista jälkihoitoa. Toisena käyttökohteena voi olla myös kertyneiden hoitojonojen purku, mutta siinäkin on toki huomattava se, että oma palvelu on saatava sille tasolle, jotta jonosta voidaan käsitellä yhtä monta potilasta vuodessa kun siihen tulee. Jos kapasiteettia kasvatettaisiin siten, että jonot saataisiin purettua, olisi jonojen purkamisen jälkeen kapasiteettia ilman muuta liikaa.

Edellä kuvaamani kaksi esimerkkitilannetta järkevästä ulkoistamisesta sisältävät yhden yhteisen erityispiirteen. Kumpikin niistä pyrkii siirtämään tarjonnan/kysynnän vaihtelut kunnan omalta palvelulta yksityiselle sektorille. Pitkällä aikavälillä palvelujen tulee toki sopeutua pysyviin muutoksiin, mutta juuri lyhyen aikavälin poikkeamat aiheuttavat eniten ongelmia (kysyntä ylittää tarjonnan) ja lisäkuluja (tarjonta ylittää kysynnän).